"Ahaa, poikaseni!" sanoi Jurvelin tyytyväisesti, "niinkö sinun asiasi ovatkin; no, nyt minä kyllä näen, minkä tähden mies kylpee yksinään ihan kuin herroiksi. Mutta toimittakaa nyt pian vettä!"

Mitään veden tuontia ei siitä tullut, sillä nyt oli katto jo tulen vallassa, ja levitellen sysimustia savupilviä käpristyivät tuohet torvelle, rätisten kuin rasva tulessa, ja mahtavat tulikielet nousivat kohti taivasta. Kaikki peräytyivät etemmäksi ja Adam Pihlhjerta heräsi täyteen tajuunsa. Yksi silmäys vain, yksi katsaus Tobiaasen, joka seisoi vieressä, kasvot välinpitämättöminä, jopa halveksivankin näköisinä, niin Adamille selvisi kaikki ja hän käsitti, että kaikki nyt oli hukassa. "Miksi ette antaneet minun kuolla ja palaa? se olisi ollut paljon parempi", mutisi Adam.

"Mitä hän sanoo?" tiedusti v.t. nimismies. "Kas niin, toimittakaa miehelle vaatteita, niin saamme hänet sinne, jonne hän kuuluukin." Adam istui nurmikolla, kädet silmäin edessä. Kaksi polttavaa kyyneltä vierähti alas hänen punaisilta, paisuneilta poskiltansa, hänen ohauksensa sykkivät kuin vasaroilla kalkutellen, ja korvansa suhisivat, kuin ennen sinä hirmuisena päivänä, jolloin piiskarin raipat turmelivat hänen ruumiinsa. Liekin leimutessa kohti taivasta ja rätisten heitellessä kipunoita astui Adam, muutamia lainavaatteita yllään, nimismiehen ja eräiden pahimpain vihamiestensä saattamana rantaan päin pukeutumaan asunnossansa, kalastajan majassa.

Jo oli ilta ja kyläläiset palasivat töistään. Jokainen sai nähdä Adamin hänen horjuen astuessaan joen suuta kohti jäljessä koko joukko uteliaita. Hänen häpeänsä oli tietty kaikille, yksin lapsetkin osoittelivat häntä. Lehmät, jotka märehtien seisoivat tarhoissaan, käänsivät hitaasti päitään ja pitkään katsoivat pahantekijää. Kanat, jotka jo olivat kokoutuneet yöksi porraspuille, kuuntelivat tämän surullisen jonon kulkua ohitse, karitsat ja lampaat hymähtivät peloissaan pakoon makuultansa tien varrelta ja koirat, jotka eivät kärsi mitään tavatonta, haukkuivat raivoisasti. Siinä astui Adam toivottomuudesta ja kalvavasta surusta raskain askelin, mutta enimmän hän kuitenkin suri rakkaan opetuslapsensa kovaa ja halveksivaa käytöstä. Adamin ja hänen vartiainsa siten astuessa yhä edelleen levisi tuli leviämistään. Nyt vasta alkoivat talonpojat ajatella tulen sammuttamista ja kiiruhtivat huimaa vauhtia palopaikalle, niin että kuin Adam viimein saapui asunnollensa, oli häntä saattamassa ainoastaan v.t. nimismies yksinään. Nimismiehelle, joka ei tuntenut Adamia, oli perin vastenmielinen tämä olo kahdenkesken tuon toivottomuuteen saatetun pahantekijän kanssa, jonka paksut, vahvat käsivarret ja rintalihakset osoittivat hänellä olevan karhun voiman. Tuskaisella mielellä katsahti hän omiin heikkoihin käsivarsiinsa, jotka eivät olleet koskaan pidelleet muita aseita kuin myrkkyistä kynää. Päästyä kalastajan majalle sanoi nimismies sen tähden ihan siivosti ja säveästi: "minä menen sisään ja annan sinulle vaatteesi tänne ulos." Hän näet viisaasti arvikoitsi, että alaston mies ei voisi paeta eikä tällä tavalla myöskään tuvasta ottaa hyökkäysaseita. Mutta Adam oli murtunut, isku oli sattunut liian kovasti, hänen ylpeytensä oli kukistunut ja sydämmensä haavoittunut; häntä nimismiehen ei tarvinnut peljätä. Hän ääneti puki yllensä välttämättömimmät vaatteet, jotka Karl Napoleon Jurvelin heitti hänelle ulos puoli avoimesta ovesta, ja seurasi vartiaansa takaisin läpi kylän. Kuin he nyt astuivat kestkievarin ohitse, seisoi lihava isäntä tyttärensä Kaisun kanssa pihalla, repi pitkää ohutta tukkaansa, itki, kiroili ja rukoili. Hänen kattonsa harjalla oli leikittelemässä sinipunaisia tulia, ne hypiskelivät yli päreiden ja lautain kuin varpuset, tarttuivat kiinni milloin mihinkin loistaviin pikku pisteihin, jotka kasvoivat nopeasti punaisiksi, suhiseviksi liekeiksi. Ilman palokaluja, ilman vettä ei siinä voitu mitään tehdä. Kuin kestkievari huomasi Adamin ja nimismiehen, leimahti hänen vihansakin ilmi tuleen; raivosta kalpeana juoksi hän hihhulin luo, pui nyrkkiä hänen silmäinsä edessä ja huusi kovemmin kuin liekkien kohina ja rätinä: "Kirottu, kirottu sinä valeprofeetta, sinä hylkiö, Siperian asukas. Katso, mitä olet tehnyt. Sinä tapoit minun kotikäärmeeni, minun kotitonttuni." Ja nyyhkyttäen vaipui hän maahan, mutisten: "minun onneni, minun onneni on ainiaaksi hävinnyt, nyt kostaa käärmekuningas."

Ja samassa ikään kuin vahvistaakseen hänen sanojansa tuli Tobias ynnä pari muuta miestä ulos palavasta tuvasta, kantaen raskasta taakkaa. Se oli vesitautinen. Kauhistuen tulipalosta oli hän pudonnut tuolistaan alas, ja kuin ihmisiä sitte tuli auttamaan häntä, makasi hän suorana lattialla; hänen leukansa riippui velttona ja muoto oli tummansininen; hän oli kuollut.

"No hyvä kestkievari, mitä te siinä loruatte käärmeistä, ei teidän pidä huolia sellaisista taikatempuista", sanoi v.t. nimismies lohdutellen. "Ja teidän vaimonne sitte, sitä tietähän meidän kaikkein pitää käydä; jospa vain kaikki pääsisimme niin nopeasti tästä murheen laaksosta", selitteli hän. Sairashan se vaimonne kuitenkin oli jo monta vuotta, niin että paras olikin, että Herra korjasi hänet. Mutta mitenkä, tottahan kaikki on palovakuutettu?"

"Vakuutettu! Minulla oli kaikki vakuutettuna kymmenen vuotta; sitte tuli tuo Belialin mies, ja mitä luulette hänen sanoneen? Synti on vakuuttaa, sanoi hän, uskovaiset vakuuttavat Jumalan tykönä. Tulee ottaa vastaan niin onni kuin onnettomuuskin, Herra suojelee omiansa. Niin, hiisi tietköön, mitä kaikkea hän sanoi. Ja minä taivuin vaimoni tahtoon, ja nyt, niin nyt on Herra…" Sanoja puuttui sukkelapuheiselta mieheltä ehkä nyt ensi kerran elämässään. Adam kuunteli synkkänä hänen puhettansa ja astui hitaasti ja vaiti eteen päin. Samassa hypähti kestkievari ylös, sieppasi suuren kiven maasta ja kiroten heitti profeettaa, jolle se sattuikin selkään. Mutta Adam kuiskasi hiljaa: "Herra, anna heille anteeksi."

Kymmenen minuutin kuluttua istui hän jo vankeudessansa.

Miten oli kaikki muuttunut niin lyhyessä ajassa! Vielä tuntikausi sitte astuskeli hän vapaana ja toimi Jumalan valittuna miehenä, suosittuna ja kunnioitettuna näiden ihmisten keskellä, jotka kaksi tai kolme kuukautta sitte eivät tienneet hänen nimeänsä, ja nyt — vankeudessa. Kuka oli syynä, missä oli vika? Eikö hän ollut vilpittömästi palvellut Jumalaa, eikö hän ollut katunut rikoksiansa, rakastanut sanaa enemmän kuin muut, puhunut parannuksesta ja uskosta, puhtaista tavoista ja velvollisuuden täyttämisestä. Missä sitte oli syy, että Jumala nyt vihastui häneen ja sysäsi hänet niin syvälle. Ja Adam kävi istumaan, mietti ja ajatteli, lujasti päättäen saada selkoa niiden tapausten syystä, kuin hän äsken oli kokenut. Hän muuttui nyt ankaraksi ja lahjomattomaksi tuomariksi itseänsä kohtaan. Kaikki hänen omantuntonsa väärä ja vilpillinen viisasteleminen saatettiin heti vaikenemaan. No niin, nuoruutensa rikosta, pikastuksissa tehtyä murhaa taikka vain murhaa, kuten tuomari sitä sanoi, hän oli katunut monta pitkää, tuskallista vuotta. Sen tähden oli hän elänyt vankeudessa ja millaisessa vankeudessa, varkaiden, kunniattomain konnain kanssa, joka seura olisi voinut kokonaan turmella hänet. Kahdesti oli hän paennut vankeudesta tuon jumalattoman seuran tähden. Kumpaisenkin kerran oli hänet saatu kiinni, hän oli saanut raippoja, hän oli ainiaaksi häväisty, hän ei voinut kuten muut näyttää ruumistansa toisille ihmisille, sen hän oli tietänyt jo ennen ja nyt katkerasti kokenut. Sitte hän oli anonut siirtoa Siperiaan ja tavannut siellä uskonveljiä, joiden oppiin hän oli kiintynyt kauan pidätetyn sielun-elämän koko voimalla. Eräänä soveliaana hetkenä oli hän karannut, vapaus, tuo vapaus oli houkutellut häntä liian kovasti ja Jumalahan oli antanut hänelle anteeksi, miksipä eivät ihmisetkin antaisi. No niin, olihan kaikki siihen asti selvää; mutta mitenkä ihmiset antaisivat hänelle anteeksi, hehän eivät tienneet hänen rikostansa eikä rangaistustansa, hän ei ollut ilmaissut kumpaakaan. Kas, siinäpä se olikin kipeä kohta. Tunnustakaa seurakunnalle, oli hän itse julistanut. Eikö varsin moni ollut tunnustanut hirmuisia tekoja hänelle, mutta hän itse, hän oli ollut vaiti. Nyt tuli rangaistus. Ja Adamin omatunto huusi kovasti ja saarnasi hänelle: Mitä sinä olet tehnyt, sinä omatekoinen pappi, sinä saastaisia aseita käyttänyt sotamies. Mitenkä nyt käypi kaikille niille tunnustajille, jotka sinä olet kääntänyt oppiisi. Nyt he kaikki luopuvat ja paatuvat yhä enemmän, ja tämä Tobias, sinun rakkain opetuslapsesi, minkä vaikutuksen hänen nuori mielensä saa sinun valheellisuudestasi, sinun ulkokultaisuudestasi. Sinä olet rakastanut vapautta, valtaa sielujen ylitse enemmän kuin totuutta. Adam oli sortunut, hänen voimakas sielunsa maahan lyöty kuin viljavainio ankaran raesateen perästä, hänen hengellinen ylpeytensä oli kukistunut. Hän oli seisonut ihmisjoukon keskellä kuin yksinäinen mänty kallion raossa. Nyt tuli myrsky ja mänty murtui. Kuinka olikaan hän voinut olla niin sokea, niin heikko ja niin yksinkertainen. Mitäpä siitä olisi ollut, mitä se olisi vahingoittanut häntä, jos hän olisi uskovaisilleen tunnustanut vikansa. Ei ainoakaan heistä olisi pettänyt häntä. Vaan hän ei ollut uskaltanut, hän ei ollut tohtinut. Ja Adamissa syttyi sellainen inho itseänsä vastaan, että hän hetkisen ajatteli itsemurhaa. Mutta vain lyhyen hetken, sitte hän laskeutui polvilleen ja kilvoitteli kovan kilvoituksen. Tuntikausia kuului hänen huokauksiaan ja valitustaan, mutta kuin nuori päivä nousi punakkana ja ruusuisena ja katsahti hänen vankeuteensa, silloin oli taistelu lopussa. Levollisesti kuin lapsi laskeutui hän vuoteelleen, päättäen rohkeasti ja kärsivällisesti ottaa vastaan kaikki, mitä Herra oli lähettävä hänelle. Hänen viimeiset sanansa ennen nukkumista olivat: Siperiaan, takaisin Siperiaan, sen rangaistuksen minä olen rehellisesti ansainnut.

* * * * *