Kesä kului ja talvi tuli, ja sitte taas kevät ja kesä, mutta yhä vielä Tobias kuljeksi niiden kahden hevosten ostajan kanssa. Milloin hän oli Savossa, milloin Hämeessä, milloin Itä-Karjalassa taikka kaukana Kuopion pohjoispuolella. Ei laiminlyöty yksiäkään markkinoita, joilta oli toivoa saada hevosia, huonompia tai parempia, kohtuullisesta hinnasta. Kuin oli saatu ostetuksi pari kolmekymmentä, käännyttiin etelää kohti Pietariin, ja siellä sitte oli kalleimmasta mahdollisesta hinnasta kaupittava, mitä oli ostettu. Siellä, Pietarin suurella hevostorilla, oli Bitshok ihan kuin kotonaan. Hevoset siistittiin ja harjattiin, kaviot mustattiin, häntä ja harja käherrettiin, ja jos hevosissa oli vähäkään muotoa, niin kyllä Bitshok osasi saada ne kaupaksi sellaisillekin, joilla ei ollut halua ostaakaan. Pienimmät suomalaiset hevoset menivät "puoli ponyn" nimellä etelään päin, muut kaupattiin ratsurykmentteihin ja ajureille. Kuin varasto loppui, riennettiin taas kiireimmiten pohjoista kohti. Niillä matkoilla ja paluumatkoilla näki Tobias kotiaan ja vanhempiaan useinkin, mutta viihtyi joka kerran yhä huonommin kotona. Huono seura, viina, ainaiset kujeet ja pettelemiset olivat turmelleet Tobiasta, hän oli lakkaamatta siveellisesti vaipumassa, jota lankeemistaan vastaan hän silloin tällöin katuen ja surren taisteli muutamia päiviä, sitte jälleen jättäytyen turhan taistelun jälkeen toivottomuuteen. Ja epäilemättä hän, kuten niin moni muukin, jotka tulevat temmatuksi pois oikeasta paikastaan, luonnollisesta vaikutuspiiristään, olisi kokonaan joutunut häviöön tuossa kuljeksijan elämässä, ell'ei eräs tapaus olisi yht'äkkiä temmannut häntä pois noiden kumppanien parista ja tuonut takaisin kotiin.
Oli jo myöhään syksyllä. Kaksi vuotta oli Tobias jo ollut hevoskauppias Ivan Bitshokin palveluksessa. Ivan palasi Kuopion markkinoilta kahden apulaisensa, Tobiaan ja tatarilaisen Kuffein Holamin kanssa. Kuffein Holam oli ennen ollut piiskarina Viipurissa, mutta luopunut siitä ammatista ja lähtenyt hevoskauppiaana kuljeksimaan Ivanin kanssa. Samalla hän omaksi edukseen harjoitti hyvin tuotteliasta sianharjasten ostelua Pietarin tehtaihin. Heitä seurasi ylämaasta Malakias Hanhineva. Hänellä oli Pietariin tukinuitto-asioita, ja hän oli yhtynyt hevoskauppiasten seuraan, koska heillä oli sama tie. Ivan ja nämä kumppanit ajoivat kahdessa reessä, jota paitsi heillä oli viisitoista tai parikymmentä parempaa ja huonompaa hevosta, ostettuja mikä mistäkin Karjalasta. Tämä matkue oli kulkenut Kuopiosta Joensuun ja Sortavalan kautta; nyt kävi matka pitkin Laatokan rantaa milloin "kesä-" milloin "talvitietä" jäätyneiden salmien ja selkien ylitse. Helposti kuohuva Laatokka levisi itään ja etelään päin ylinäkymättömäksi mereksi. Laatokka on meren tytär ja moni kohta sen luonnossa ja eläinkunnassa muistuttaa sen mahtavaa alkuperää. Siinä elää syvällä kuoriaisia, joita muuten on ainoastaan merien eläinkunnassa. Siellä elää monta lajia suurta hopealohta. Hylje leikittelee ja viheltelee kuten meressä, ja kuin myrsky levittää siipensä, pauhaavat Laatokan aallot kuten merenkin. Matkamiehemme näkivät sieltä täältä etäältä aukeaa merta ja kuulivat, kuinka laineet pauhasivat ja jymisivät. Ne eivät tahtoneet millään tavalla taipua talven vallan alammaisuuteen. Ne söivät jään laitaa, repivät ja katkoivat kovaa peitettä, joka joka yö valloitti muutamia neliövirstoja niiden vapaiden veitikkain alueesta. Mutta aaltojen vastustus muuttui yhä laimeammaksi; raskaina kuin sula lyijy nostivat ne myrskyssä väsyneitä harjojansa ilman kuohua, ilman vilkkautta ja elämää, ja kuitenkin se oli samaa vettä, kuin kesällä nousi ja kuohui vähimmästäkin tuulen puhalluksesta ja loisti ja välkkyi taivaan siniseltä ja vihreältä. Nyt aallot ainoastaan lyhyeen jyskyttivät jäätynyttä pintaa.
Hevoskauppiaamme olivat jo ehtineet Käkisalmen eteläpuolelle. Täytyi kiiruhtaa, ehtiäkseen Slyyssinään hevosmarkkinoille ja sieltä vielä Pietariin ennen talven varsinaista tuloa. Vielä oli yksi suuri selkä ajan voittamiseksi kuljettava, ja sitte aikoivat he pitkin yksitoikkoista hietaseljännettä, joka ainoastaan noin 60 jalkaa korkealla meren pinnasta lukien on Laatokan länsirantana, ajaa pitkin päivämatkoin Slyyssinään ja sieltä Nevan suuhun, suureen maailmankaupunkiin. Viimeisessä talossa rannalla, josta tie kääntyi Laatokalle, varoittivat ihmiset lähtemästä jäälle. Jää on kyllä vahva, sanoivat he, mutta tie ei vielä ole viitottu: ja muutenkin, Laatokkaan ei ole luottamista niin kauan, kuin alli oleskelee jään reunalla.
"Joutavia", vastasi Tobias, "tämän kolme neljännestuntia jää kyllä kestää; lumi valkasee; taivas on kirkas, ja vähintään puoli tuntia on vielä hämärää." Ja miehet hevosineen läksivät matkaan. Vaan tuskin ehtivät he muutamien pyssyn kantamien päähän, kuin tuuli kääntyi eteläiseksi. Tuntui kosteita puhalluksia, jotka koskivat vielä kylmemmästi kuin pohjatuuli ja ajoivat edellään sakeata lumi- ja utupeittoa. "Kääntykäämme pois", sanoi tatarilainen. Bitshok makasi ja kuorsasi reen pohjalla. Hanhineva oli jäänyt toisessa reessä jäljelle muutamain hevosien kanssa. Tobias, nuori ja uskalias, arveli, että eihän siinä ollut mitään hätää, kyllähän hevoset pysyivät tiellä. Ajettiin sumussa ja lumirännässä vaiti edelleen hyvä hetki; jokainen koetti suojella itseään kylmänkostealta pakkaselta niin hyvin, kuin taisi. Tobias piti tarkasti silmällä tietä, joka rupesi yhä huonommin näkymään hämärässä. Yht'äkkiä hirnahti eräs hevonen, joka oli juoksemassa jäljestä. Se oli lyhyt, kimakka hirnahdus. Bitshok heräsi heti.
"Mitä nyt, pelkääkö hevoset?"
Ihan oikein, kaikki hevoset, paitsi ne, jotka olivat valjaissa, hörkistivät korviaan, tuhahtelivat, vavahtelivat ja näyttivät levottomilta. Nyt jo valjashevosetkin huomasivat, että kaikki ei ollut oikein. Ne hiljensivät vauhtiaan ja nuuskivat ilmaa. Bitshok istahti reen laidalle. "Seisauta vähän", sanoi hän Tobiaalle. Kaikki kuuntelivat. "Susia siellä vain on", virkkoi tatarilainen ylenkatseellisesti. "Anna ruoskaa", sanoi Bitshok ja heittäytyi taas rekensä pohjalle. Tobias teki, kuten isäntä käski, mutta äkisti hevoset vavahtivat, syöksähtivät syrjään ja läksivät hurjasti laukkaamaan. Hanhineva seurasi vastahakoisesti jäljestä. Harmaassa pimeässä näki Tobias joukon pörhöisiä susia, jotka välistä näkyivät, välistä peittyivät sumuun, mutta tietä ei Tobias enää nähnyt. Hevosten levottomuus yhä kiihtyi. Miehet koettivat niitä rauhoittaa ja vähitellen se onnistuikin. Bitshok nousi äkeissään, piiska kädessä, valmiina kurittamaan, jos tarve tuli. Heti jäälle päästyään huomasi hän, että oltiin poissa tien jäljeltä. Raivostuen alkoi hän haukkua Tobiasta ja toivottaa perkeleitä ja pahoja henkiä viemään häntä nahkoineen päivineen. Epäilemättä olisi hän jo käyttänyt ruoskaakin, jos Hanhineva juuri silloin, kuin Bitshok nosti sen, ei olisi temmannut sitä häneltä, tyynesti ja kylmäkiskoisesti sanoen: "Hiljaa, Ivan Ivanovitsh, te olette vielä Suomessa; laki ei ole leikin tekoa. Nyt on etsittävä tietä, taikka ollaan hengen vaarassa." Ivan kutistui kokoon kuin märkä rukkanen. Henki vaarassa! Ja venäläisen helposti liikkuva luonne heti kääntyi päinvastaiselle taholle. "No, Tobias, en minä tarkoittanut niin pahaa, älä tuosta nyt suutu." Tatarilainen tuli myöskin luo ja kaikki neljä miestä nyt neuvottelivat, mitä oli tehtävä. Tobias Pullinen ja Hanhineva tahtoivat antaa hevosten kulkea omin neuvoin ja itse valita tiensä, sillä hevoset useimmiten heti menevät suorinta tietä maalle. Tatarilainen kyllä yleensä arveli samaa, mutta pelkäsi hevosten nyt susista säikäyksissään ei antavan itseään luonnollisen vaistonsa ohjata eikä pyrkivän maalle päin, vaan ensin susia pakoon. Bitshok puolestaan oli huomannut, että suomalaisilla ylämaan hevosilla ei ollut ollenkaan tuota aistia kulkea pimeässä ja lumipyryssä aukeilla tasangoilla maata tai kotia kohti. Vaan koska tuliasetten puutteessa susilta ei uskallettu yksitellen lähteä eri tahoilta etsimään tietä eikä myöskään jättää niin monta peljästynyttä ja levotonta hevosta yhden miehen hoitoon siksi aikaa, kuin toiset kiertelisivät tien haussa, niin ei ollut muuta keinoa kuin luottaa hevosten vaistoon. Tatarilainen, joka oli aroilla ollut samanlaisessa seikkailussa, vastusti hyvin kiihkeästi. Hänen mielestään oli parasta koota hevoset piiriin, tehdä valli niukasta lumesta, jota siellä täällä vähän oli jään koloissa, ja aamuun asti olla siinä, jossa oltiin. Bitshokilla oli vilu, Tobias oli kärsimätön, Hanhineva ei luullut maan olevan varsin kaukana, ja enemmistö siis voitti. Käytiin istumaan rekiin. "Jumalan nimeen", sanoi venäläinen. Hevoset läksivät ja tuulen vauhdilla lennettiin kohti tuntematonta pimeää. Kohta matkustajamme ilokseen huomasivat susien ulvonnan kuuluvan yhä heikommin. Kuin hevoset sitä paitsi olivat rauhoittuneet ja juoksivat ripeästi eteen päin ilman mitään levottomuutta, hengittivät miehet jo helpommin; ainoastaan tatarilainen ei luottanut tähän koetukseen, hän mutisi tuon tuostakin: "Allah, akbar." Huolettomasti ajettiin vielä muutamia minuutteja. Mutta yht'äkkiä sanoi Hanhineva kuiskaten, melkein kuin tukehtuvalla äänellä: "seisata, Tobias, seisata Herran tähden."
Sydän vavahti matkamiehillä.
"No, mitä nyt sitte?" sanoi Tobias äreästi.
"Kuuntele, kuuntele tarkkaan! Mitä kuulet?" sanoi Hanhineva vakavasti.
"En minä kuule mitään."