Samassa hän tunsi kättänsä jonkun kovasti pusertavan. Hän katsahti sinne päin ja näki lämpöisen, liikutetun silmäyksen; se oli Anni, joka istui hänen vieressään ja loistavin silmin katseli häneen. Miten kaunis hän on, oli ensimmäinen ajatus, kuin välähti Tobiaan mielessä; miksi hän ei tullut minun omakseni, oli toinen. Niin, miksi? Tuossa seisoi se "miksi" ihan ilmielävänä, tuo mies, sen kirkon edustaja, joka Tobiaan käsityksen mukaan oli yksin anastanut haltuunsa Herran armon ja siunauksen, joka sen tunnustuksen rajain ulkopuolella ei tunnusta olemassa olon oikeutta muille ajatuksille eikä tunteille, joka tahtoo pakottaa kaikkia etsiväisiä sieluja astumaan kirkon laveaa tietä armonistuimen eteen. Kuten leimaus, joka juuri nyt välähti ulkona, silmänräpäykseksi valasi taivaan ja maan, valkeni yht'äkkiä se ajatus Tobiaassa, että tuo hengen mies oli vanhasta vihasta hänen isäänsä kohtaan ja kukistumattomasta vallanhimosta tallannut hänet jalkainsa alle ja ihan armotta estänyt hänet pääsemästä ripille, jota yhteiskunnallinen laki vaatii. Tuo mies oli karkoittanut hänet pois isänkodista, karkoittanut tästä sydämmestä, joka oli kerran sykkinyt hänelle. Ja juuri, kuin kirkkoherra valmistautui puhumaan ja niin hyvin, kuin osasi, vastaamaan tuohon yksinkertaiseen kysymykseen, johtuivat Adam Pihlhjertan hehkuvat sanat ja hurjat kiroilemiset valtionkirkon pappeja Tobiaalle mieleen; nyt ymmärsi hän häntä, vanhaa mestariansa. Vaikka hänen luonteensa oli ihan toisenlainen, tunsi hän hetkisen, mitä oli liikkunut Adamin kuohuvan sydämmen pohjalla. Niin, hän ymmärsi Adamia itseään ja sanoi kuuluvasti:

"Kuka antoi teille oikeuden tunkeutua tänne kiroilemaan ja näyttämään törkeitä heristyksiänne? Kuka antoi teille oikeuden ensin mielivaltaisesti sulkea minut ulos seurakunnasta, johon nyt tahdotte väkisin jälleen kiskoa minua. Te palkkapaimenet, jotka ette rakasta lampaita muuta kuin palkan tähden, kuka antoi teille oikeuden tuomita meitä. Tuomitkaa puita hedelmien mukaan; ei ohdakkeista saada viikunia eikä orjantappuroista viinirypäleitä. Me emme nauti tuota perkeleen saastaisuutta, jota sanotaan viinaksi, me elämme siveästi, me autamme köyhiä, me emme saastuta suutamme kirouksilla, ei kukaan meistä etsi oikeutta keräjistä eikä tuomioistuimista, me emme tyrkytä tunnustustamme kellekään. Kuka vain tahtoo, saa tulla meidän seurakuntaamme ja siitä erota, me emme sorra ketään, emme vainoa ketään. No niin, sinä kiroileva valtionpappi, joka sen sijaan, että rukouksessa kääntyisit Jumalasi puoleen, palvelet konjakkipulloasi, miksi vainoot Herran valituita? Mene pois täältä, että Herra vihassaan ei lyö sinua ennen, kuin ehdit majaasi. Voi sitä, joka saa aikaan pahennusta."

Paitsi lampun valon piirissä oli melkein pimeä tuvassa; ainoastaan hiilituli levitti punertavaa valoa liedestä. Niinpä ei kukaan nähnyt, miten kirkkoherra Brandt kalpeni mielenliikutuksesta ja suuttumuksesta; hän tahtoi vastata, mutta hänen huulensa olivat kuin yhteen liimatut, hän nosti ja laski silmiään kuin ampiainen sarviansa. Viimein se puhkesi, ei kuitenkaan yhtä voimakkaasti kuin ensin, hän oli sisällisesti sortunut. Siis oli se kuitenkin levinnyt tietoon tuo konjakin kirous, vaikka hän oli kaikin tavoin koettanut sitä salata. Uhaten piispankeräjillä ja lainrangaistuksella läksi hän viimein pois harhauskoisten kokouksesta.

Hänen tuskin ehdittyään ulos ovesta ukkonen, joka oli kauan pauhannut vähän etempänä, purkautui koko rajuudessaan ja yht'äkkiä kova jysäys täräytti tupaa ihan pohjaa myöten, niin että yksi ikkuna särkyi ilman painosta.

"Kas, tuossa Herran vahvistus tuomiolle, jonka lausuimme", sanoi Tobias; "jyminällä ja tulen leimauksilla uhkaa hän pyhäin vainoojia." Siitä kerrassaan haihtui paino, joka raskautti kaikkein mieliä tuon kiivaan puheen sekä majesteetillisen rajuilman tähden. Ulkona oli rajuilma purkautunut, tuli oli syöksynyt läpi pilvien, ilma oli taas puhdas. Sisällä oli Tobias lausunut vapahdussanan, Jumala itse käänsi vihansa jumalatonta miestä vastaan, joka pimeässä rehmi rankkasateessa ja myrskyssä, jota vastoin pyhät istuivat täällä huoneen katon suojassa ja ystävällisen lampun valossa nöyrinä Jumalan edessä kuunnellen ukkokosen jyrinää ja sateen ropinaa. Kuin innostus oli korkeimillaan, nousi Tobias ylös; hän oli pelastanut Herran valitut, hän oli koonnut hajaantuneet lampaat, uskon kilvellä pidättänyt pahimman rynnäkön; tästä hetkestä asti oli hän, vaikka nuorempi, seurakunnan tuki, sen väkevyyden pylväs. Ja valtaavasti saarnasi hän nyt hihhulien oppia, ja mitä hän sanoi, se tuli välittömän luonnonvoiman väkevyydellä. Se tuli sydämmestä ja valloitti sydämmet kerrassaan. Monivuotiset epäselvät ajatukset, joita oli tunkeillut hänessä, tunteet, jotka tuskin huomattavina olivat virtailleet hänen sielussansa, kuohuivat nyt esiin kuin raikkaat lähteet. Jumalan kirkkaus näytti tulleen hänelle, hän tunsi nöyryydessä, että hän vallitsi tätä joukkoa, joka ihan hengittämättä ja hämmästyksissään näytti kysyvän, eikö tämä mies ole Tobias Pullisen poika, mistä tulee hänen viisautensa. Yhä ylemmäksi nousivat tunnelaineet seurakunnassa, yhä kovemmin kuului sydämmen huokaus, ja kuin Tobias jakoi syntein anteeksi antamista, nousi hengellinen kiihko korkeimmilleen, ja sotamies Anton hypähti ylös ja nostaen voimakkaan kätensä huusi kaikuvasti: "Voi teitä, te valtion papit, jotka tahdotte sammuttaa hengen tulta. Itse te puhutte ilman pyhää Henkeä ja tahdotte myöskin pakottaa meitä olemaan vaiti kirkossa. Kuin kirkko on tullut vankeudeksi, niin lähtekäämme pois siitä paikasta, jossa pyhän Hengen ei anneta rauhassa puhua jokaisen suusta. Yhtykäämme yhteen ja tehkäämme pyhän Hengen liitto ja seurakunta."

Antonin sanat vaikuttivat kuin olisi ukonnuoli sytyttänyt kasken tuleen.

"Niin, iloitkaamme ja ylistäkäämme Herraa!" Ja ylös nousi joka mies ja nainen, hyppien ja tanssien syöksyivät he toistensa syliin, vaihtoivat rauhan suuteloja ja kovasti huudahtellen pyöri koko joukko hengen huumauksessa, joka melkein näytti mielipuolisuudelta.

Ulkona jymisi ukkonen etäällä, tummansiniset leimaukset tuon tuostakin valasivat taivaan rantaa ja silloin tällöin putoili vielä suuria sadepisaroita ikään kuin raskaita kyyneliä maan päälle. Mutta hiljaa aukesi tuvan ovi, ja pimeästä porstuasta katselivat vanha Tobias ja Matti Reijonen pauhaavaa joukkoa, ja suuttumuksesta säihkyvin silmin näki Matti vaimonsa Annin ihastuneena ja onnellisena Tobiaan sylissä. Hänen silmissään leimahti vihaa ja kateutta ja hän kirota täräytti, joka kerrassaan tempasi uskovaiset heidän uneksitusta autuudestaan takaisin maan päälle. Mielikuvituksen ja sielun harhailemisten jälkeen tulee tavallisesti velttoutta ja tylsyyttä, ja ääneti läksivät rukouskokouksesta ihmiset kukin kotiinsa.

XI.

Edellisen illan tapausten jälkeen oli Tobiaalla ihan itsestään ensi sija veljien joukossa, hänen tykönsä tulivat kaikki, jotka tahtoivat kuulla lohdutuksen ja vapahduksen sanaa, häneen pani seurakunta toivonsa; mutta ensimmäisenä hän myöskin sai ottaa vastaan kovimmat iskut ja kestää pahimmat myrskyt. Ei kukaan loukannut, vielä vähemmin kurittanut vanhaa Brandtia rankasematta. Hänellä oli valtaa, kykyä, jopa hyvää tahtoakin oikein esimerkiksi rangaista sellaisia hutiluksia, nurkkasaarnaajia ja rahjuksia kuin nuori Tobias. Hän kirjoitti piispalle ja tuomiokapitulille, joka määräsi pidettäväksi kuulustelun ja annettavaksi varoituksen, jos voitiin todistaa olevan väärää oppia. Kuulustelu tuli oikeaksi väittelyksi, josta molemmat vastapuolueet tietysti läksivät saamatta kumotuksi toinen toistansa. Mitä toiseen puolueesen, vanhaan Brandtiin koskee, oli hän väittelyn jälkeen vielä enemmän suutuksissaan kuin ennen, ja toinen puolue, Tobias, vielä suuremmassa arvossa uskonveljiensä kesken. Tuli sitte varoitus. Uusia rikkomisia, kiihkoisia saarnoja ja kiihkoisia selityksiä rakkaudesta, joka käy yli kaiken ymmärryksen, kokouksia, jotka päättyivät veljessuuteloihin, syleilyksiin ja innostukseen. Uusia valituksia ja uusia toimenpiteitä. Pitämättä lukua mistään vangitutti Brandt pahantekijän, vietäväksi vanginkyydillä tutkintoon. Mutta silloin "vapaamieliset sanomalehdet" tarttuivat asiaan kovin kourin. Sanomalehdet rupesivat ahdistamaan vanhaa Brandtia, sanomalehtien mukaan ryhtyi asiaan prokuraattori ja kuvernööri, ja kuin kerran oli asiaan ryhdytty ylhäältä päin, täytyi tuomiokapitulinkin jotain tehdä. Tobias Pullisen asiasta väiteltiin kuin hyvinkin tärkeästä tapauksesta sekä pääkaupungin että maaseudun sanomalehdissä. Vanki päästettiin vapaaksi, ja uskonveljensä ottivat hänet vastaan virren veisuulla ja pidoilla. Vaino vain edisti yhä enemmän hänen oppinsa leviämistä ja ihmisjoukon huomion kiintymistä häneen. Paitsi kirkkoneuvostoa sekä niitä, jotka kaikissa tapauksissa olivat välinpitämättömät ja oikeauskoiset, kiintyi kaikki muu kansa siihen opettajaan, joka oli lähtenyt sen omista riveistä, veljesrakkauden koko lämmöllä ja uskonkiihkon sokeudella.