Pullisen tupaan kokoutuivat illempana veljet ja sisaret: soturi Anton, Anni, Matti Reijosen nuori vaimo, joka oli nyt kuten niin usein ennenkin vastoin miehensä nimenomaista kieltoa salaa hiipinyt tänne, sekä kaikki kylän uskovaiset ja muutamia muitakin, joita vain uteliaisuus oli houkutellut tulemaan kokoukseen. Lämmin alkoi tuvassa tulla kiusoittavaksi, varsinkin kuin Leena oli paistanut leipää aamupäivällä. Ikkunoita, tämän maakunnan tavan mukaan, ei käynyt avata eikä siitä olisi ollut apuakaan, sillä ilma oli ollut rasittava ja ukkosta ennustava, niin että se vieläkin oli helteinen ja kuuma, vaikka jo oli myöhäinen iltapäivä. Mustia pilviä seisoa törrötti kuin torneja taivaan rannalla, ikään kuin pyrkien piirittämään keskitaivasta. Niitä nousi milloin etelästä, milloin idästä ylös päin, mutta juuri kuin ne olivat uhkaavimmillaan, ylhäältä mustat, alhaalta metsän rajasta sinipunervat, valmiina purkamaan leimauksiansa ja jyminäänsä odottelevan luonnon päälle, silloin aina tuli raitis puhallus, levitti vilpoisuutta ja hajoitti uhkaavat rynnäköt. Illan suussa olivat kuitenkin tuulet kuolleet ja yhä korkeammalle kasautuivat paksut pilvet yli metsäin ja maiden.
Kuin viimeiset myöhästyneet seurakunnan jäsenet saapuivat, alettiin kokous virrellä, jota Tobias alkoi veisata ja johon muut vähitellen yhtyivät. Virren päätyttyä tuli Heikin vuoro, joka perimpänä tuvassa seisoi Tobiaan ja Leenan keskessä. Puheessa, niin epäselvässä, että asioihin perehtyneenkin oli vaikea hänen lakkaamattomista sanain taistelemisistaan löytää puheen johtavaa ajatusta, esitti hän lahkon uskonoppia. Jumaluudesta sanoi hän, että kaikki, mitä Augsburgin tunnustus sanoo, on oikein, paitsi että Jesus astui alas helvettiin, sillä siitä ei raamattu sano mitään, ja että Kristus on Jumalan poika, mutta ihminen, joka ainakin kerran lankesi syntiin, silloin, kuin häh ristissä huusi: Jumalani, Jumalani, miksis minun ylönannoit? sillä Jumala ei hylkää ketään. Jumalan asuinpaikka on yksinomaan siellä taivaan loistossa, jonne ei kukaan, eivät edes uskovaisetkaan pääse; täällä alhaalla hän ei ole, kuten profeetta jo on sanonut: luuletko, että Jumala vuorilla asuu. Taivaasta käsin hallitsee hän maailman kohtaloita lähettiensä, Pojan ja pyhän Hengen, kautta, joille hän valmistaa pääsyn oikeain uskovaisten joukkoon. Oikeita uskovaisia on ainoastaan hihhulien ja muiden heidän kanssansa yksimielisten joukossa, eli siis pyhä Henki on varsinkin meidän sydämmessämme, niin kuin Kristus meidän lihassamme. Me olemme kaikki Jumalan poikia ja tyttäriä, me olemme niin kuin Kristus, kuten apostolikin on sanonut. Jumalan sanasta hän opetti, että pyhä raamattu on kuollut kirjain, jos niitä kirjaimia ei uskovainen suu lausu, sillä hänessä asuu Kristus ja silloin Kristus itse puhuu. Paavali sanoo roomalais-epistolan 10:nen luvun 17:ssä värsyssä: "niin tulee siis usko kuulosta." Lapsellisella nöyryydellä tulee kuunnella tätä opetusta, jonka pyhä Henki puhuu opettajan suun kautta. Juuri näistä opettajista herra sanoi profeetta Jeremiaalle 1:sen luvun 9;ssä värsyssä: "katso, minä panen minun sanani sinun suuhus." Ja Kristus sanoo: "joka teitä kuulee, hän kuulee minua, ja joka teihin turvaa, hän turvaa minuun." Mitä hyvänsä valtionkirkon pappi, tämä Brandt sanoo, se on kaikki paljasta lörpötystä, kun pyhä Henki ei puhu hänen suunsa kautta. "Sydämmen uskolla me tulemme vanhurskaiksi ja suun tunnustuksella saamme autuuden kruunun." Eukoilla Jumalalta ei ole välttämätön, hänhän tietää ilmankin kaikki, mitä me tarvitsemme, eikä muuttane päätöksiänsä meidän rukouksistamme, mutta meidän tulee rukoilla toisiltamme anteeksi rukouksiamme ja vikojamme. Se onkin paljon vaikeampi, sillä kukapa tahtoisikaan salata vikojansa Herralta, mutta niiden tunnustaminen seurakunnan edessä, veljien edessä, ja pyytäminen niitä anteeksi on paljon vaikeampi.
Kasteesta ei ole mitään vahinkoa, mutta se on vain ulkonainen kirkkoon pääsemisen merkki. Ehtoollinen on pyhä sakramentti, jota on ahkerasti käytettävä, mutta rippi on tarpeeton, sillä Herra kyllä tietää meidän syntimme, ja niiden tunnustaminen yleensä papille, joka niitä sitte anteeksi antaa, vaikka hänellä ei olekaan pyhää Henkeä, se on Jumalan pilkkaa. Saarnaamista harjoittakoon jokainen, jota pyhä Henki pakottaa puhumaan, mutta vasta sitte, kuin hän seurakunnan edessä on tunnustanut syntinsä, eikä ainoastaan sanoilla "minä vaivainen syntinen ihminen", vaan nimittämällä joka synnin, kuin rasittaa hänen omaatuntoansa; vasta sitte, kuin hän loukatuilta veljiltä ja sisarilta on saanut anteeksi annon ja vanhimmat ovat kätten päälle panemisella ottaneet hänet seurakuntaan ja hän on tuntenut, että pyhä Henki on vuodutettu hänen sieluunsa, tuntenut esimakua taivaan armosta ja autuudesta, joka pakottaa häntä ylistämään Herraa.
Anni istui lähinnä Tobiasta ja kuunteli hyvin tarkkaavasti, kasvot hehkuvina, opettajan sanoja, ja kuin hän puhui vainosta, "sillä niitähän pitää tuleman", teki hän sydämmessään lupauksen, että, sanokoonpa hänen Mattinsa mitä hyvänsä, hän ei huoli mistään väkivallasta eikä mahtikäskystä, vaan pitää kiinni opista ja sanasta. Silloin tällöin tapasi hän Tobiaan katseen, ja hänestä näyttivät ne sinisilmät loistavan kuin välkkyvät tuulastulet pimeänä syysyönä. Oli loistoa ja syvyyttä hänen silmissään, sellaista, että hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
Nyt olivat ukkospilvet ehtineet nousta ylös keskitaivaalle ja niiden alle valui laskeutuvan auringon paiste onnettomuutta ennustavana, vasken karvaisena valona, joka hiukan siveli pilvien laiteita ja teki syvemmät paikat vain sitä mustemman ja uhkaavamman näköisiksi. Tupaan tämä valo levitti kamalan kajastuksen kuuntelevien ja rukoilevien päälle, niin että toiset paikat hehkuivat, toiset olivat pimeinä, mustansinisinä; kaikki näytti, kuin olisi oltu keskellä tulipaloa, kunnes Anni hiljaa nousi ja sytytti lampun. Ukkonen jymisi melkein lakkaamatta. Saarnaaja, innostuneena hetken juhlallisuudesta, mahtavista sanoista ja luonnon suurista voimista, jotka nyt valmistautuivat taisteluun, oli juuri lopettanut puheensa ja kääntynyt seurakunnan puoleen, kysyen, kuten hihhuleilla on tapana, eikö kukaan tuntenut itsessään pyhän Hengen voimaa, eikö se henki ketään pakottanut … silloin yht'äkkiä kiskaistiin ovi voimakkaasti auki ja leimauksen ja jyrinän väliajalla astui sisään vanha kirkkoherra Brandt, lakki päässä.
"Onkoko kellään mitään sanomista?" sanoi hän äänellä, joka kuului jyrinääkin kovemmin; "kyllä minulla on jotakin sanomista teille, te luopuneet lapset", ja suutuksissaan heristi hän nyrkillänsä. "Vai tässä se luola on, johon te piilottaudutte, te ketut, mutta kyllä minä sidon teidät hännistänne kiinni, kuten Simson kerran teki. Te luopuneet perkeleet, te antikristuksen palvelijat. Vai täällä te sen vanhan juttupukarin luona saarnaatte eksytystänne ja villitsette kansaa petollisella puheellanne ja perkeleen taidolla. Vai täällä te rukoilette vääriä rukouksianne. Mutta odottakaahan, kyllä minä teidät opetan."
Kirkkoherran ilmestyminen yht'äkkiä, hänen suuttumuksensa ja loukkaava puheensa vaikutti suuresti ihmisiin. Vanha itsevaltias ei ollut turhaan vuosikausia pitänyt seurakuntalaisiansa asianmukaisessa kurissa; hänen papinvirkansa, hänen säätynsä vaikutti, että vastatulleet, ja pelkurimmat laumassa alkoivat tuntea ahdistusta ja olisivat mieluimmin toivoneet olevansa poissa koko kokouksesta, varsinkin kuin se vanhin, jonka olisi ensinnä pitänyt hoidella hajautuneita lampaita, kuin susi syöksyi niiden keskelle, seisoi hämillään ja keksimättä ainoatakaan sanaa vastaukseksi kirkkoherran koviin sanoihin ja ankaraan puheesen.
Kuin Tobias näki, että asiat alkoivat kääntyä pahanne päin, että pelkurimaisuus kuin mansikan taimi kasvoi sekä köynnöksiä että juuria sydämmissä ja aivoissa ja kohta oli suuren mansikiston tavalla peittävä koko palon, joka oli raivattu tähän kirkon salolle, nousi hän rohkeasti ylös, tunkeutui pelkäävän vanhimman eteen ja sanoi mielenliikutuksesta vavisten:
"Petollista puhetta, perkeleen taitoa ja vääriä rukouksia, mistä te sen tiedätte, herra kirkkoherra? Ettehän te ole olleet kuulemassa meidän rukouksiamme."
Tämä yksinkertainen kysymys, johon kirkkoherra ei ollut valmistanut mitään vastausta, saattoi vihastuneen sielunpaimenen hetkiseksi hämilleen, sillä tosiaan oli siinä kysymyksessä tuollainen yksinkertainen totuus, jollaiset kerrassaan valtaavat levottoman ihmisjoukon ja Tobias ilokseen näki arkuuden vähitellen muuttuvan luottamukseksi, vieläpä huomasi sieltä täältä pilkallisestikin katseltavan kirkkoherraa.