Bitshok meni kirkkoon, sytytti kynttilän, laskeutui polvilleen, risti silmiänsä ja rukoili, ja hänen punaiset, viekkaat sorvan silmänsä katsoivat hartaalla uskolla vahakeltaiseen byzantinilaiseen madonnaan, joka, ohuet huulet kiinni, silmät ankarasti tuijottavina, sulki rumaa Kristus-lasta helmillä ja timanteilla koristettuun litteään syliinsä. Bitshok oli täyttänyt lupauksensa.

* * * * *

Kuin hevoset oli syötetty, menivät miehet, munkkeja seurassansa, reen luo, joka oli jäällä. Tamma valjastettiin vanhan taikauskoisen tavan mukaan vainajain reen eteen. Bitshok tarttui ohjaksiin; "letjitje golubtshiki", sanoi hän maiskauttaen suullansa, ja täyttä laukkaa lähdettiin säkenöivässä auringon paisteessa mannermaata kohti, suoraa tietä nimismiehen luo. Tämä järjestyksen vartia piti lyhyen, mutta ankaran kuulustelun, kysellen ristiin rastiin hevoskauppiasta ja hänen apulaistansa, katsoi heidän paperinsa, kirjoitti muistiin heidän nimensä ja siten oli asia selvillä. Molemmat ruumiit nostettiin nimismiehen puuliiteriin. Bitshok oli jo noussut rekeen. "Odotahan", sanoi Tobias ja juoksi liiteriin, paljasti päänsä, laskeutui polvilleen molempain ruumisten viereen ja rukoili lyhyen rukouksen: "Herran rauha olkoon teidän kanssanne nyt ja ijankaikkisesti, amen!" Palatessaan sieltä oli hänellä mielessä luja päätös luopua hevoskauppiaan toimesta, palata kotiin ja alkaa uutta elämää.

X.

Bitshokin sanomattomaksi mielipahaksi Tobias tuon onnettoman retken jälkeen Laatokalla erosi hänen ammatistaan ja läksi kotiinsa. Äitinsä iloksi ja isänsä ihmeeksi palasi hän kotiin katuvaisena kuin tuhlaajapoika.

Ehkä hänen hyvät aikeensa olisivat nyt kuten niin monesti ennenkin rauenneet tyhjiin, mutta hän heti etsi uskovaisia ja yhtyi heihin. Hän kertoi heille, mitä hän äskettäin oli kokenut, hihhulin ja tatarilaisen levollisuuden kuolemassa, kertoi Adam Pihlhjertasta, jota hän nyt vasta alkoi käsittää. Adamin sanat ja opetukset olivat olleet kätkettyinä kuin viljan jyvä talvisen lumen alla. Ne olivat pitkät ajat olleet kuin pois haihtuneina, kuin niitä ei olisi koskaan ollut lausuttukaan, ja kuitenkin näyttivät ne nyt alkavan elää mustassa mullassa ja itäen ennustaa uutta kevättä.

Vanhan Tobiaan luonne ei voinut sietää maanviljelijän tointa, jossa oli ainiaan raskasta työtä ja voitto, vaikkapa välistä runsaskin, niin hankala liikutella ja säilytellä aitoissa. Elämä yksinäisessä Tervolassa oli sellaisissa oloissa ainakin ollut hänestä vähän vastenmielinen, vaan nyt, kuin hänen suureksi harmikseen poika luopui kauppakumppani Bitshokista ja antautui hengellisten valtaan, tuli se hänelle ihan sietämättömäksi. Hän oli kärsivällisesti kuunnellut vaimonsa laulavalla nenä-äänellä lukemista postilloitansa, virsiänsä ja rukouksiansa. Se oli ihan oikein, sillä hän suuresti kunnioitti sanaa, niin suuresti, että sitä kunnioitusta eivät voineet horjutella edes nuo monivuotiset keräjöimisetkään kirkkoherra Brandtin kanssa. Paljo taikuutta kuitenkin oli siinä perityssä kunnioituksessa mukana, sillä hän melkein yhtä paljon kunnioitti vanhan Matti Viskarin runoja. Jumalan sanaa piti talossa viljeltämän ja koska hänen vaimonsa sitä teki niin perinpohjaisesti, niin hän ikään kuin katolilaiseen tapaan käsitti hänet sijaiseksensa. Tulihan se koko talolle hyväksi ja hän itse pääsi siitä vaivasta. Mutta kuin hänen ainoa poikansa Tobias, tämä ripeä poika, joka kahdenkymmenen ja parin vuoden ijässä osasi markalleen ja pennilleen sanoa, minkä arvoinen mikin hevonen oli, kuin hän, josta olisi voinut tulla — niin, miksipä ei kauppaneuvos (olisihan kauppaneuvos Pullinen yhtä sievä lausua kuin kauppaneuvos Mustonen tai kauppaneuvos Parviainen), kuin tämä poika luopui kaikesta ja sen sijaan rupesi vanhan, typerän hihhulirahjuksen apulaisena pitämään rukouskokouksia ja saamaan aikaan hämminkiä pitäjässä, se oli toki jo liikaa. Ja mitä kaikkea olivat nuo kaksi saarnaajaa saaneet aikaan neljässä viidessä kuukaudessa. Pelattiinko siellä korttia tai saskaa,[4] ei. Viina ja rommi olivat monestakin paikasta hävinneet, ja eivätkö he totta tosiaan alkaneet oikeaa vainoa yksin tupakkaakin vastaan. Ja Tobias yleenkatseellisesti sylki kauas lattialle. Ja mitä ilvettä he olivat tehneet vanhalle Brandtillekin, itse provastille. Hän oli kutsunut heitä kirkkoneuvoston eteen ja siellä he olivat puhuneet, vastanneet ja väitelleet itse provasti ukon kanssa herätyksestä, pyhityksestä ja kutsumuksesta. Ja vaikka, iloista kyllä, Brandt kaikkine oppineen lienee joutunut ihan hemmettiin, niin pahasti olivat nuo omatekoiset papit häntä ahdistaneet, — senhän olivat kaikki kuulijat sanoneet paitsi Matti — niin oli kirkkoneuvosto antanut heränneille ankaran varoituksen ja luvannut valittaa tuomiokapitulille ja piispalle ja kahdenkymmenen markan sakon uhalla kieltänyt pitämästä uskovaisten kokouksia.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Täällä kotona oli rukouksia ja postilloita, virsiä ja raamattua aamusta iltaan ja illasta aamuun. Jos hän hiukankaan kirosi tai kertoi jonkun jutun, miten hän oli Bitshokin kanssa pettänyt jotakuta tatarilaista tai mustalaista, puijannut vauhkohevosen jollekin kaartilaiselle taikka hiukan vetänyt nenästä ylpeätä hevostohtoria, tuollaisen vain oikein hupaisen jutun, jolle saattoi nauraa hengästyksiinsä asti, nauraa niin, että vatsassa pulpahteli, niin silloin kaikki kotiväki katsoivat häneen, kuin hän olisi kuumetaudissa taikka tylsämielinen, jopa ihan mielipuolikin. Ei, nyt siitä piti tulla loppu, ja vanha Tobias istahti peilin eteen, sieppasi veitsensä ja raaputteli ilman mitään pois harvat sänget poskiltansa ja läksi etsimään sopivia kumppaneja, sillä suuri tupa oli täksi päiväksi taas muutettu rukoushuoneeksi ja nyt jo toisen kerran yhden viikon kuluessa, ja se oli liiaksi. Ennen kuin hän isäntänä sulki ovensa näiltä pyhiltä, tahtoi hän kuitenkin keskustella yhtämielisten ystäväinsä kanssa, varsinkin Matti Reijosen, jolla kyllä oli syytä katsoa karsaasti hihhulien kokouksia, jos muuten oli totta, mitä kerrottiin.

Puotikammarissa istui Leena, joka nyt oli seurakunnan vanhimpia, ja hänen poikansa. Tobiaan muoto oli muuttunut vakavaksi, melkein kuihtuneeksi. Huomaava tarkastelija kyllä näki hänen katseestaan ja kasvoistaan, että hän oli ankarassa sisällisessä työssä, että hän mietiskeli asioita, jotka hänestä tätä nykyä näyttivät perin tärkeiltä. Mietiskely ja raskasmielisyys olivat hänessä muutenkin äidin perintöä, joka ennemmin tai myöhemmin oli otollisissa oloissa tuleva ilmi. Toinen saarnaaja Heikki Kangas oli mies, jonka typeryys näkyi jo kasvoista. Hänen ruumiinsa oli tavattoman köntyskäinen. Kädet suuret ja paksut näyttivät pölkäreiltä, joista hänellä näkyi olevan suuri vastus. Milloin ne eivät olleet lepäämässä leveillä polvilla, veteli hän sormiansa, kuten talonpoikaisissa on tapana, niin että nivelet paukkoivat. Veljien kesken hän oli kohonnut vanhimman ja matkustavan apostolin arvoon puhetulvansa, hyvän sydämmensä ja suuren raamatun taitonsa tähden. Hän tiesi, jos kuka hyvänsä lausui raamatun lauseen, miten pienen hyvänsä, melkein heti paikalla sanoa, mistä evankeliumista tai mistä profeetasta se oli. Hän oli yhtä heikko väittelyssä kuin jyrkkä ja taipumaton lausunnoissaan.

Nämä kolme neuvottelivat nyt rukouskokouksesta. Leena Pullinen, jossa ei mikään, ei edes uskontokaan voinut kuolettaa rahan hankintahimoa, ehdotti, että kokoukseen tulijoilta otettaisiin vapaaehtoinen pääsymakso, että, jos joku ilmoittaisi kokouksen, niillä tuloilla voitaisiin kuitata sakko; vaan sekä Heikki että Tobias sitä vastustivat.