Yhä heikommin kuuluivat virren ja rukouksen sanat, kunnes ne kuolivat äänettömäksi, hartaaksi rauhan ikävöitsemiseksi; hihhuli ja sielunpaimen Hanhineva meni Herransa rauhaan ja vähäinen torppa kosken partaalla salolla, johon hihhulilahkoon kuuluvat tukinuittajat usein kokoutuivat ilolla ja riemulla ylistämään Herraa, kajasti vielä kuolemassakin hänen sammuvan silmänsä edessä. Hänestä tuntui, että hän kosken kuohuvilla aalloilla riemuiten uiskenteli huimaavaa vauhtia pois elämän merestä ijankaikkisuuden ihanoille rannoille.
Tobias ja Bitshok katsahtivat toisiinsa. "Luulenpa Jumalan ottaneen heidät luoksensa, Herran rauha olkoon heidän kanssansa", kuiskasi Bitshok. "Jos Jumala pelastaa meidät tästä hädästä, panen minä kynttilöitä palamaan kasanilaisen pyhän emon alttarille. Niin minä teen ja lupaan Jumalan kautta."
"Ja minä", sanoi Tobias, "alan uutta elämää."
He eivät enää muuta puhelleet, tunkeutuivat vain lähemmäksi toisiansa; heidän ajatuksensa sammuivat pois, he eivät olleet liikutetut, eivät peljänneet kuolemaa eivätkä olleet ahdistuksissaan, sielun kielet eivät enää väräjäneet; ruumiin hermot vetivät puoleensa koko heidän huomionsa, heitä vain paleli.
Myrsky liiteli leveillä siivillä heidän ylitsensä ja ajoi lunta suuriksi kinoksiksi heitä vasten ja, ennenkuin aavistivatkaan, nukkuivat he sekä kaikista vilun tunteista että kaikista suruista pois hiljaiseen uneen. Jos lunta ei olisi tullut suurin joukoin alas taivaasta, niin he eivät olisi enää nähneet aamun valoa. Mutta kuin he heräsivät, tunsivat he elähyttävää lämpöä ruumiissansa. He sysivät syrjään lumipeitteen ja hieroivat silmiänsä. Hevoset olivat kadonneet; itse olivat he olleet suuren lumikerroksen peitossa, joka oli pitänyt yllä heidän ruumiinsa lämpöä ja pelastanut heidän henkensä. Ilosta vavisten näkivät he nyt ihan edessään tuskin puolen virstan päässä tummain honkien keskellä Konevitsan punaisten muurien, kultakupujen ja ristien välkkyvän aamun sinertävässä valossa. Savu nousi opaalin ja ruusun karvaisena hiljaa ja suoraan taivasta kohti, joka säteilevän teräskumun kaltaisena peitti pyhää saarta, jäälakeutta ja Laatokkaa. Vaivalla nousivat he ylös ja alkoivat astuskella luostaria kohti.
Heti, kuin myrsky oli asettunut, olivat hevoset nuuskineet hetkisen ja iloisesti hirnuen rientäneet maalle. Munkit, nähtyään hevosten tulevan, aavistivat jonkin onnettomuuden tapahtuneen ja läksivät hevosten jälkiä myöten etsimään. Kuolleet kaivettiin ylös lumesta, mutta kuin tatarilaisen lakki putosi päästä ja hänen paljaaksi ajeltu päälakensa munkeille ilmasi, mitä uskoa hän oli eläessään tunnustanut, tekivät he kauhuissaan ristinmerkkejä, että heidän kätensä oli koskenut uskottomaan, pakanaan, muhamettilaiskoiraan. He eivät antaneet Kuffein Holamille hautaa eivätpä edes lupaakaan haudata hänen ruumistansa mihinkään koko sille pyhälle saarelle.
Hänet nostettiin Bitshokin rekeen, joka jätettiin jäälle, ja niinimatto levitettiin päälle. Hanhineva vainaja olisi kyllä kristittynä saanut sijaa saaren pyhässä maassa, mutta äkeissään munkkien suvaitsemattomuudesta nosti Tobias hihhulin ruumiin rekeen muhamettilaisen viereen ja sitte molemmat pelastuneet riensivät luostarin kyökkiin, jossa lämmin ruoka pian uudisti heidän väsyneet voimansa.
Bitshok, päästyään kylläiseksi, kääntyi Tobiaan puoleen ja sanoi:
"Kuulitko viimeyönä, että minä lupasin panna kynttilöitä palamaan
kasanilaiselle pyhälle emolle; kuulitko sinä, sanoinko minä meneväni
Moskovaan sytyttämään niitä kynttilöitä?"
"En, sitä minä en kuullut."
"No, slavo tebjä hospodi. Sepä nyt oli hyvä. Täällä luostarissa varmaankin on kasanilaisen pyhän emon kuva ja hänen pitää saaman kynttilänsä ja heti paikalla."