— Hänpä on viisas, tuo Matalamaa, antaa ainoan lehmänsä juoksennella routaisella maalla ja pureksia kylmää, mädännyttä heinää; lienee puute ruuaksista siinä talossa.
Hyväsydämminen Liisa katsoi säälivästi Matin punaista lehmää, joka seisoi keltaisessa sarakulokossa kaivolla, puron porraspuiden luona. Isä ja tytär laskivat tavalliseen paikkaan lepikon alle, nousivat maalle haravoineen ja vetivät venettä hiukan vain. Sitte läksivät he saaren alavaan osaan ja alkoivat haravoida veden sinne nostamia kaisloja kokoon. Tuntikausia he työskentelivät, vaihtamatta sanaakaan.
— Mikä kummahan se noin suhisee? sanoi vanhus, katsahtaen ympärilleen.
— Lienevät muuttolintuja.
— Jos ne on muuttolintuja, niin kyllä niitä sitte on tänä kevänä.
Ja ukko katsahti ylös, mutta ei mitään muuttolintuja näkynyt.
— Mutta tuo suhina yhä kovenee, mikähän se lienee?
— Tuulee ehkä metsässä.
— Sinä puhut ihan sen mukaan, kuin sinulla on ymmärrystä.
Yht'äkkiä ukko hypähti säikähtäen; hän hieroi silmiään moneen kertaan, näytti ihan sekautuvan, rykäsi hämillään pari kertaa ja voimatta enää hillitä itseään huudahti hämmästyksestä.