— Isä, mikä sinulla on, oletko kipeä? mitä Herran nimessä sinulle on tapahtunut? hätäili Liisa.
Ukko ojensi vapisevan kätensä Matti Matalamaan kotia kohti.
— Katso tuonne, tuonne, tuonne!
Liisa varjosti kädellään silmiänsä ja katsoi tarkkaan, hievahtamatta.
— En minä näe mitään; sinä olet kipeä, isä, ihanhan sinun kasvosi ovat harmaat.
— Etkö näe, no, etkö nyt näe. Missä on järvi?
— Järvikö! Herranen aika, niin järvi.
Ja tyttö näytti yhtä peljästyneeltä, kuin äsken vanhus.
Missä järvi äsken vielä kuvasteli taivaan pilviä, välkkyi auringon paisteessa ja värähteli tuulessa, siellä nyt näkyi likainen lakeus vihreän keltaisten leväin ja vihreän liman peitossa. Se liikahteli, porisi ja pulisi, kuin olisi tuo inhottava moska ruvennut happanemaan. Siellä täällä joku välkkyvä hauki ponnistihe ylös ilmaan, mutta putosi takaisin liejuun. Vesi oli poissa niin pitkältä, kuin nähdä voi. Isä ja tytär seisoivat ääneti ja hämmästyksissään odottamattomasta luonnon ilmiöstä.
— Nyt on maailman loppu, sanoi vanhus vapisevin leuoin; merkkejä tapahtuu auringossa ja kuussa, maa katoaa ja tuomion pasuuna pauhaa.