Minuutti toisensa perästä kului kauhuisessa odotuksessa.
— Lähdetään kotiin. He palasivat veneen luo; se oli poissa, aleneva vesi oli vienyt sen mukanaan. Järven tuolla puolen, joka nyt oli tuskin kolmatta osaa entisestään, näkyi koti muuttumatta, vahingoittumatta.
Yht'äkkiä Liisa purskahti nauramaan. Ja hän nauroi, nauroi niin hillittömän iloisesti. Ukko oli sekä äkeissään että peloissaan, hän kiroili ja kyseli, kyseli ja kiroili: mitä Herran nimessä sinä naurat? oletko hulluna, mitä sinä naurat?
— Matti! Matti! sanoi tyttö, ollen läkähtyä nauruunsa.
— Matti! ja ukko kiukustui vielä enemmän.
— Muistatko, sanoi Liisa viimein, hilliten nauruansa, mitä lupasit täällä, juuri tässä saaressa viime kesänä?
— En, mitä sitte? Mitä minä olisin luvannut?
— Niin, sinä lupasit — ja hän nauroi taas — sinä lupasit, että jos Matti vie minut kuivin jaloin pois tästä Heinäluodosta, niin hän saa minut — saa minut vaimokseen, sanoi Liisa hihittäen, ja nyt —
— Mitä nyt?
— Nyt tulee hän ja vie minut kuivin jaloin täältä; hän se varmaan on — —