— Lorua, ei hän jaksa juoda tätä järveä, vaikka onkin suurisuinen, ja jos hän on sen tehnyt, niin kyllä se tulee hänelle kalliiksi. Hän saa maksaa sen, vastata siitä keräjissä.

— Mitä hänen pitää maksaa, etkö näe, että omanhan puolensa järveä hän on kuivannut, ja sen hän toki saanee tehdä.

— Vai niin, sinä rupeat häntä puolustamaan; ja kuin vaara nyt näytti olevan ohitse, päästi ukko kauan kyteneen vihansa ja häijyytensä tulvimaan yli kaikkein rajojen, kiroili ja vannoi ennen heittävänsä Liisan järveen kuin antavansa häntä sellaiselle.

Ainakin tuntikauden pauhasi hän ja mellasteli. Mutta nälkä, jano ja vilu hänet sentään vähitellen masensivat. Hän alkoi käsittää, että he luultavasti saisivat oleksia saarella koko yönkin. Sillä veneet, ne olivat menneet sitä tietänsä. Isä ja tytär laskeutuivat takaisin saarelle, asettuivat latoon ja koettivat suojella itseään yökylmältä levittelemällä päällensä talvisten heinäin rippeitä. Kova oli Liisan maata ja kylmä myöskin; mutta hän oli onnellinen ja tunsi sydämmessään lämpöä, hän toivoi taas. Ja luottavasti katseli hän pitkin yötä huonon katon lävitse tähtiä, jotka komeasti säteilevinä kiiluivat himmeältä taivaankannelta.

* * * * *

Matti oli laskeutunut tilalleen levottomana ja murheissaan; mutta luonto vaati velkaansa: kymmenen tuntia työskenneltyä ulkona makaa pahakin omatunto hyväin unta. Hän ei herännyt ennen, kuin aurinko pilkisti sisään ikkunasta, hän heräsi vasta äitinsä valitukseen Punikin häviöstä. Hän haukotteli, meni ulos ja näki ihmeekseen, että järvi oli supistunut niin, että siitä nyt näkyi vain kaksi kirkasta välkkyvää peiliä Heinäluodon kummallakin puolen. Uteliaasti astuskeli hän pitkin alavia peltojansa ja tapasi pari västäräkkiä, jotka purstoansa viiputellen sievillä tanssiaskeleilla kävelivät vakojen harjoilla. Ohoh, ystävät, olettepa, aikaisia tänä vuonna, ajatteli Matti. Sitte hän saapui niitylleen; kirvinen lensi hänen edellään lyhyissä kaarissa mättäältä toiselle. Nyt vasta Matti ilokseen huomasi, miten koko seutu oli muuttunut hänen onnekseen. Matala puoli järvestä oli kuivana. Hänen vetiset niittynsä ja märjät peltonsa olivat parantuneet ja hänen niittyjensä ala oli tullut monta kertaa suuremmaksi; nyt hän voi pitää yhtä monta lehmää kuin itse Kannuksen isäntäkin. Siinä seisoessaan ja arvaillessaan, mitähän vanha Erkki sanoisi kosinnasta näissä uusissa oloissa, kuuli hän nimeänsä etäältä huudettavan; se kuului kuin kaiku jostakin kallioseinästä. Hän kuunteli tarkkaan; ääni tuli Heinäluodosta. Niin, siellähän seisoi kaksi henkeä rannalla. Tottunut kun oli katselemaan pitkäin matkojen päästä, huomasi hänen tarkka silmänsä heti, että ne olivat Liisa ja hänen isänsä. Mutta millä keinoin hän voi päästä tuonne ylitse? Niitty vielä kantoi jalkamiestä, mutta järven pohja? Ei, sen hän kyllä tunsi siitä asti, kuin hän poikana tyhjenteli sorsain pesiä ja tappoi tiiran poikasia, se oli pohjaton. Ei hän kuitenkaan ollut neuvoton, hän palasi pihaan, otti kaksi paria suksia, tuli takaisin ja hiihteli mutaa myöten saareen. Se oli raskasta työtä; jo ennen, kuin pääsi puolitiehen, juoksi hiki juoksemalla otsasta. Hänen ympärillään kihisi ja pyrisi mudassa limaisia matoja ja inhottavia pikku matelevaisia, pyöriäisiä ja vesilukkeja. Pari ankeriasta suikerteli vatsallaan, muutamia puolikuolleita kaloja kiilsi päiväpaisteessa. Ahvenruoho makasi pitkinä säikeinä maassa ja ilkeä mädänneiden kasvien löyhkä saastutti ilmaa. Kuin hän pääsi noin kymmenen sylen päähän rannasta, ei Kannuksen Erkki enää malttanut hillitä kiukkuansa; tulvimalla tuli Matille haukkumisia ja uhkauksia. Matti ensin vain hymyili eikä ollut millänsäkään; mutta kuin vanhus yhä enemmän kiihtyi, niin viimein hänkin vihastui ja huusi hänelle:

— Vai niin, eikö vielä riitä tämä olo saarella; no, minusta nähden en minä pidä teistä lukua. Kyllä minä menen pois samaa tietä, ja odottakaa vain, kunnes Kannuksen emäntä ehtii noutaa veneen lähimmästä järvestä, pelastaakseen teitä; ette te oravien tavalla purjehdikaan järven poikki paljailla kaarnapalasilla.

Matti kääntyi äkäisesti pois. Mutta silloin alkoi Liisa itkeä ja Erkki pyydellä, vaikka se ei näyttänytkään olevan hänelle mieluista.

— No olkoon menneeksi. Minä autan teitä, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan tytön — — — Johan te sitä paitsi sen lupasittekin kerran; jos vien kuivin jaloin tytön kotiini, niin — — —

Kannuksen Erkki oli kiukkuinen kuin kyykäärme; mutta mikäpä siinä auttoi, hän pureksi hampaitaan ja kiroili, mutta suostua hänen sittenkin täytyi rauhan ehtoihin. Päästäkseen kerrassaan kaikista vanhuksen estelemisistä vei Matti kuitenkin ensin tytön manterelle, että kaikki tosiaan näkisivät hänen täyttäneen ukon ehdot.