Kuin kurmitsa kuukauden päästä huolissaan ja valitellen käveli pitkin Kannusjärven entistä rantaa ja turhaan etsi vanhoja pesäpaikkojaan tai sopivaa muuta mätästä pesän sijaksi; kuin sorsa laverteli puolisolleen, että olipa järvi tullut liian pieneksi, ja kuin tavi arveli järven jäännöstä liian syväksi ja mietiskeli, mihinkähän he nyt asettuisivat, silloin Liisa ja Matti kyllä tiesivät mihin rakensivat pesänsä koko elinajaksi.
ILMAN ÄIDINKIELTÄ.
Me läksimme Uuraan laiturista pienellä höyryveneellä, jolla oli saaristoveneillemme perin sopimaton nimi Figaro. Se näet ei ollut sukkela eikä siisti, ei komea eikä iloinen. Päin vastoin; se oli koliseva, likaisenlainen vene, suurisuinen kuin Joukahainen Kalevalassa; ja kuitenkin se kolistenkin ja kaikenlaista ääntä pitäen kulki rasvatyyntä pintaa kiusallisen hitaasti.
Oli hyvin kuuma elokuun päivä; eikä siinä kyllin, että taivas oli päällämme teräksestä taotun kupukaton kaltaisena, että aurinko paahtoi niin, että silmät säkenöivät; höyrypannukin vielä teki oleskelun kannella, jossa ei ollut mitään päiväkatosta, tuskalliseksi minulle ja ainoalle matkakumppanilleni, matkaajalle, jonka kansallisuus oli tietämätön. Hetkisen ajattelin turvautua kuumuutta pakoon kajuuttaan, mutta siellä oli vieläkin pahempi. Siellä kärpäset pitivät mässäystänsä suuren, terässinisen häijynelkisen kumppanin johdolla ja säälimättä karkoittivat sieltä ulos kaikki muut olennot.
Ainoana mahdollisena huvituksena laivassa oli tukku likautuneita suomalaisia sanomalehtiä, joita koetin sikurikahvia juodessani silmäillä rautaköysien varjossa. "Kolmas päivä heinäkuussa." Mutta sehän oli merkillinen päivä näillä vesillä. Tänään 99 vuotta sitte murtautui Kustaa III juuri tässä, jossa nyt kulkea kuhnutimme eteen päin, amiraali Tshitshagovin laivapiirin lävitse, joka oli Koiviston ja Krysserortin välillä. Tuolla, köyden pituuden päässä noista punaisista luodoista, niiden siimespuolella lepäilivät Amfion ja Esplandian voimattomina odotellen. Luonnon oikku — 14-päiväinen tyyni — oli saanut suuren valtiollisen ajatuksen raukenemaan, rohkeasti tehdyn sotasuunnitelman menemään myttyyn. Minä koetin paikkaa katsellen mielikuvituksessani ajatella "Viipurin kujajuoksua", veristä taistelua sellaisena, kuin kreivi Oxenstjerna sitä kuvaa pöyhkeällä, akatemiallisella, Virgiliuksen omaisella kielellä, mutta sain kokea samaa, kuin luultavasti moni muu ennen minua: että todellisuus ja paikkain tarkastelemiset estävät mielikuvituksen vapaata toimintaa. Minä muistin ainoastaan suuren korulauseen: "kalliot, joihin laivat olivat tarttuneet, peittyivät niiden jäännöksistä ja tärisivät niiden jyrinästä", kuin minut yht'äkkiä herätti mietteistäni kiroilu: "blitz tausend donnerwetter, tshort", ja ylhäältä ripasohvalta syöksyi aika vauhtia matkakumppanini, joka äsken oli niin sävyisesti ja hiljaa maannut siellä suuren, likaisenharmaan pellava-sateenvarjon alla. Siinä seisoi edessäni keski-ikäinen mies, niska lyhyt, hartiat leveät, runko raskas ja jalat lyhyet. Hänen kasvonsa olivat hyvin kuumat, ja toivottoman vihaisesti hän milloin pontevasti niisti nenäänsä, milloin pyyhki hikeä pyöreältä, paljaalta otsaltaan. "Die verdammten Fliegen" [kirotut kärpäset] sanoi hän, ikään kuin anteeksi pyytäen, ja teki nykerön saksalais-kumarruksen.
Meillä oli koko päivä vietettävä ilman muuta seuraa ja sen tähden katsoimme kohteliaasti toinen toistamme. Se mies muuten näytti jotenkin vanhettuneelta. Tempi passati [ollut ja mennyt] loisti hänen väljän liinanuttunsa ompeleista ja ryppyisistä housuistaan, tempi passati hänen punaisesta, paisuneesta, huonosti ajellusta muodostaan. Minä olin nähnyt nuo kasvot ennen siistimpinä, parempikaavaisina, puhtaampivärisinä; mutta milloin ja missä? Minä aloin tarkastella muistini romukomeroita, minä etsiskelin lapsuuteni aikaisten, puoleksi unhottuneiden ja hälvenneiden kuvien syvimmistäkin kerroksista; mutta turhaan. Minä astuin konehuoneen ohitse, jonka mustasta syvyydestä kuohui kuumia höyryjä, pilaantuneen öljyn ja kivihiilten katkua, kuin Islannin mutaa syöksyvistä tulivuorista, menin kapteenin luo saamaan häneltä tietoja matkakumppanistani. Turhaan. Paluumatkalla astuin suuren, kuluneen kapusäkin ohitse, joka oli päällystetty koin syömällä hylkeen nahalla. Kapusäkin nimilevyssä oli nimi: F. v. Dravershausen Kaporien. — Niin, hän se tosiaan olikin. Fritz Nikolajevitsh von Dravershausen Kaporien. Oh, miten hän oli muuttunut. Hän, joka ennen oli vallan avomielinen, joka järkkymättömän tyynesti puhui Viipurin murrettansa, hänessä oli nyt jotakin arkamaista; hän näytti ikään kuin pyytävän anteeksi, ikään kuin anovan sääliä ja säästämistä; maailma oli pidellyt häntä kovasti. Fritz, hullunkurinen poika, sekamelskaaja, monista koulu- ja kymnaasikumppaneista se, johon voi soveltua majuri Hartinin kuolematon lause: "Osaan minä kaikkia kieliä, jospa vaan osaisin niitä puhua." Fritz näet oli tulos vuosisatoja kestäneestä suvun seoituksesta, joka oli hajoitellut kaikki tyypillisyydet, kaikki ominaisluonteen merkit ja kaikki luonnonlahjat ja taipumukset. Saksalaista, puolalaista, ruotsalaista, suomalaista ja venäläistä verta oli sekaisin hänen suonissaan. Se näkyi jo hänen nimestäänkin. Ainoastaan vanhain sivistysmaiden ja suurten maailman-valtakuntain rajamaissa tavataan sellaisia, eri kielistä lainattuja nimiä. Kuin nimi, samoin oli hänen kielensäkin poimittu kokoon kaikista aineksista, joita puhutaan Itämeren ja Suomenlahden rannoilla. Hän oli sen sekamelskan viimeisiä edustajia, joka on "Viipurin ruotsin" nimellä ollut kuuluisa yli koko meidän maamme.
— Fritz, tunnetko sinä minua?
Fritz katsoi veristävillä silmillään minuun, pyyhki suurella silkkisellä nenäliinallaan otsaansa ja sanoi hitaasti:
— Entschuldigen Sie. [Antakaa anteeksi.]
Minä sanoin nimeni.