— Ah no, sinäkö! Onpa siitä kauan, kuin tapasimme. No, sinä voit hyvin. Mistä tulet? Mihin sinä menet? kyseli hän, näyttämättä juuri iloitsevan yhteen sattumisesta.
Minä vastasin hänen kysymyksiinsä, ja me kävimme istumaan vierekkäin, kääntelimme Fritzin päivänvarjoa kohti aurinkoa ja höyrypannua, saadaksemme suojaa kuumuudelta, ja puhelimme vanhoista ajoista, kuten sellaisissa tiloissa on tavallista. Me luettelimme lapsuutemme tuttavat ja muistelimme hupaisia tapauksia niiltä ajoilta. Kaksikymmentä, viisikolmatta vuotta sitte olimme tavanneet toisiamme eversti M:n, maanomistajain K:n ja B:n luona; viisikolmatta, kolmekymmentä vuotta sitte olimme kalastelleet, purjehtineet, leikkineet papukkaa ja olleet linnasilla; lyhyesti sanoen: meillä oli yhteisiä muistoja nuoruuden ja lapsuuden ajalta. Fritz vähitellen suli, tuli puheliaammaksi ja alkoi kertoa vaiheitaan. Hän puhui saksaa, ääntäen omituisesti venäläisten tapaan ja pitäen tuskaisen tarkkaa vaaria kaikista kohteliaisuussanoista. Hänen äänensä oli heikko ja ohut, ja alkoipa hän lauseensa miten alhaalta hyvänsä, niin päättyi se aina ylös kimakimpiin ääniin. Kun hän seoitti puheesensa aina jonkun sanan ruotsia, huomautin minä, että hän ei vielä ollut unhottanut sitä kieltä. Hän punastui ja vastasi huoaten:
— Paha kyllä, paha kyllä!
— Minkä tähden paha kyllä. "Miten monta kieltä osaat, niin monen miehen arvoinen olet", sanoo sananlasku.
— Es ist nicht wahr, das ist eine Lüge [Se ei ole totta, se on vale], vastasi hän niin kiivaasti, että ääni heti muuttui; ja kimakimmalla falsetti-äänellä sanoi hän vielä kerran tavoitellen:
— Da-da-da; es ist nicht wahr.
Ja nyt alkoi hän sekasotkullaan selitellä mielipiteitään kielien taidosta. Hänen puheessaan oli yhtä vähä mitään omituista luonnetta kuin hänen olennossaankaan. Siinä ei ollut ivaa, ei leikillisyyttä, ei lämpöä; se oli kylmää, hajallista puhetta, jossa ei ollut mitään todistusvoimaa eikä merkitystä, vaikka hän nyt puheli asiasta, joka oli kauan kiusannut ja pahoittanut häntä. Mitä hän puhui, voitaisiin lyhyesti sovittaa kokoon seuraavalla tavalla.
Opitaan ainoastaan yksi kieli. Mitään muita ei osata. Silloinkin, kuin niitä osataan perin pohjin kieliopillisesti, käytetään niitä puheessaan samoin, kuin pyöreä esine liikkuu nelikulmaisessa kolossa; sielun liiketten eläväksi ilmaukseksi ne eivät koskaan tule. Ja se yksikin kieli, joka opitaan, sekin täytyy oppia lapsuudessa, muuten ei koskaan opita sen hienointa tuoksua, sen paraita, kauneimpia vivahduksia; määrätä kansakunnalle kaksi kieltä oli mahdoton järjettömyys. Hän, jos kukaan, tiesi sen omasta kokemuksesta; hän, jos kukaan, oli saanut kärsiä siitä, että hänellä ei ollut äidinkieltä. Kaikki hänen toiveensa olivat rauenneet, onnettomuudet olivat häntä runnelleet, ja kaikki joutui yhdestä ainoasta syystä; kaikkeen oli se kielen puute yksinään syynä.
Fritzin suku oli alkuaan kotoisin Itämeren maakunnista. Ja Ruotsin vallan aikana kuului se Tallinnan mainioihin Schvarzkopfeihin, joka veljeskunta vieläkin on olemassa. 17:llä vuosisadalla oli eräs Dravershausen, Andrei Ivanovitsh, kirjoituttanut, kuten tapana oli, itsensä kauppiaaksi Lappeenrantaan, vaikka ei koskaan siellä oleskellut, päästäkseen siten vain suorittamasta minkä mitäkin kunnallismaksuja kotipaikassaan Pietarissa.
Jo lapsena oli Fritz saanut jotenkin häijyltä haltialta kummin lahjaksi Viipurin kolme kieltä, suomen, saksan ja venäjän; ja tämän tietotaakan lisäksi sai hän sittemmin oppia vielä ruotsiakin. Hänen ollessaan 10 tai 13 vuoden ijässä täydennettiin tuota Babelin kielten seoitusta vielä ranskalaisen kotiopettajattaren avulla. Sekamelska hänen aivoissaan oli nyt täydellinen ja tuli vuosi vuodelta yhä pahemmaksi kunnollisen kieliopin luvun puutteessa, siihen aikaan kun luettiin melkein ainoastaan latinan lauseoppia. Uusien sanain tarve näet kasvoi, mitä enemmän hän kehittyi, ja niitä hän otti mistä paraiten soveltui, siitä kielellisestä erämaasta, joka oli hänen käytettävänään; ja kun hän, kadotettuaan aikaisin vanhempansa, enimmäkseen oleskeli sukulaistensa luona Viipurissa, oli se erämaa kylläkin suuri.