Nyt kurkisti ovesta pörröinen naisen pää, kasvot kalpeat, piirteet karkeat ja paisuneet.
— Kas, rouva Bergström, sanoi tohtori. Pelkkiä vanhoja tuttuja. No — milloinka te olette muuttanut tänne talonpoikaisseutuun? Kuinka sairas voipi?
— Nyt se alkaa, sanoi rouva niiaten ja katosi.
— Tulen kohta, sanoi tohtori, riisui nuttunsa, etsi matkalaukusta lyhyen mekon, lämmitteli sitä ja jatkoi sitä tehdessään ihan rauhallisesti puheluansa.
Helm oli, kuullessaan valittavaa ääntä sisemmistä huoneista, liikutettuna vaipunut kirjoitustuoliinsa ja kuiskasi: mutta, etkö sinä nyt jo mene sisään?
— Mahdotonta — en vielä. — Niin, jatkoi tohtori ikään kuin itsekseen, kukapa olisi luullut, että me tapaisimme toisemme täällä niin monen vuoden perästä. Ja hän, kaunis Helena sitte. Muistatko, miten hän näytti kauniilta luistellessaan klubin radalla Helsingissä. Se oli Nordenskiöldin juhlassa. Karvalakki keikarimaisesti päässä kuin keihäsluutnantilla, hoikka kuin vitsa. Kaikkein mielestä ensimmäinen jäällä kuten tanssisalissakin. Niin, niin, se oli silloin; Straussin valssi, höyryävä malja, sähkövaloa ja Bengalin tulia. — Voimakas, jäntevä, kaunis, valtias, vaikka olikin vain neiti.
Ja tohtori tuhahteli mielihyvästä, muistellessaan sitä iloista päivää.
— Ja nyt täällä erämaassa apulaispapin pikku rouvana. No, no, en minä tarkoita mitään pahaa — minä olen vain epäkohtelias, kuten tavallisesti olen. — Totta totisesti, ei se ole kateutta — mutta vastakohta on minusta niin erikoinen.
Taas kuului valitusta.
— Kuuletko tuota; kyllä pitääkin olla hyvin rakastunut, voidakseen vaihtaa kaikkia, mitä hänellä — — —