Ja tohtori livahti ulos ovesta.
Helm oli hyvin liikutettu. Totta oli jok'ikinen sana, kuin tuo aristelematon tohtori ja epikurolainen sanoi. Hän, kaikkein suosittu neiti Helena, oli valinnut hänet, Helmin, kaikista monista ihailijoistaan. Hän oli pitänyt papin rouvan hiljaista asemaa maalla parempana kuin elämää pääkaupungissa. Miten hyvin Helm nyt muisti ne ajat. Hän ja Lorentz olivat asuneet yhdessä ylioppilaina; he olivat lapsuuden ystävät ja koulukumppanit. Yhdessä he olivat ihailleet kaunista Helenaa, yhdessä panneet toimeen ja laulaneet serenaadeja hänelle. Tänään kuusi vuotta sitte, niin, silloin he olivat eronneet vihoissaan. Oli kaunis kuutamayö. Helenalle oli pidettävä serenaadi, taivas tietköön, mistä syystä, akatemiallinen se vain oli.
Hän asui yksinkertaisessa talossa Konstantininkadun varrella. Laulajat asettuivat puoli piiriin. Kaunis Helena herätettiin laululla "Kuin mä kosken kohinaa kuulen kaukaa laaksosta", mutta kuin hän puoliunissaan ja hyvillään kunnioituksesta ja sointuvasta laulusta yritti sytyttämään lamppua yöpöydällä, ei kartiini ollutkaan kylliksi alas laskettuna. Siinä hän istui sängyn laidalla, kauniina kuin kauneuden jumalatar, pienet, valkoiset jalat paljaina, pitkä, tumma tukka hajallaan kauniin yöpuvun päällä. Vähän uninen, hyvin tyytyväinen, ja koko olennossa teeskentelemätöntä suloutta ja luonnonomaisuutta, joka teki hänet kauniimmaksi kuin koskaan. Lorentz oli sanonut jotakin, joka syvästi loukkasi Helmiä. Ensimmäisen laulun jälkeen nuhteli Helm häntä kiivaasti. Siitä syntyi riita, sillä Lorentz oli vähän unteloinen chartreusesta ja punssista. Tuli sammui heti paikalla, laulu vaikeni ja molemmat miehet erosivat pitkiksi ajoiksi. Sovinto olisi epäilemättä tullut toimeen, jos he olisivat tavanneet toisensa; mutta viikon päästä matkusti Lorentz Karoliini-opistoon Tukholmaan.
Taas kuului pidätettyjä huokauksia.
Helm oli kiihtynyt, kurkku paisui niin, että hän luuli tukehtuvansa; oli ihan, kuin jotakin olisi poikittain tarttunut kurkkuun. Helena parka — huokasi hän. Hän koetti rukoilla, mutta muistojen kuvakirja oli auki, ja hän näki taas koko serenaadi-illan edessään niin elävästi, että rukous oli vain vanhain kaavojen lörpöttämistä ilman henkeä ja elämää. Silloin tuli Lorentz noitua mutisten ja sanoi itsekseen: tässä käy pahasti, perhanan pahasti, ne kirotut kureliivit —samalla yhä kourien kapusäkkiään.
— Ah, herra Jumala, voihki Helm, mitä sinä sanot — pahasti, mutta sano sitte Herran tähden: onko se vaarallista, onko henki vaarassa? — ei, tottahan ei niin —
— Ohoh, lörpöttelinkö kuuluvasti? Ole huoletta, toimita tänne vettä ja konjakkia. Ei se käy niin hyvin, kuin voisi tai oikeammin, kuin pitäisi, se on totta — mutta kaikki on säännöllisesti, voin minä vakuuttaa — no niin, sitä et sinä ymmärrä. Toimita konjakkia; ja tohtori tuhahteli.
— Ei minulla ole konjakkia, vastasi Helm yhä liikutettuna.
— Eikö ole konjakkia, mies! oletko hulluna!
Ja tohtori katsahti äkisti ylös, tuhahteli ja näytti varsin naurettavalta ja hämmästyneeltä. Vai niin, vanha toveri, sinulla e: ole väkeviä, pappi, raittiussankari! supisi hän itsekseen. Hän muisti nyt kuulleensa Helmin tulleen ankaraksi "heränneeksi" eli "körttiläiseksi", kuten sanotaan tavallisessa puheessa.