— No, anna sitte ruokaa, sillä sitä sinulla toki lienee, ja ryyppy lisäksi.
— Ruokaa, sitä kyllä saat; viinaa ei ole. Mutta voitko sinä syödä nyt?
— Miksikä en. Enkö ole ajanut koko monta peninkulmaa tässä kirotussa pakkasessa! Kuules, jos kiroilen, sanoi tohtori hymyillen, niin muistuta vain; minä olen siihen niin pahasti tottunut.
Ja tohtori läksi pois huoneesta.
Helm käski laittamaan illallista, palasi huoneesensa, otti raamattunsa ja avasi sen sattumalta. Se aukeni Mooseksen ensimmäisen kirjan kolmannesta luvusta. Hän koetti lukea; mahdotonta — ajatukset pyörivät minkä missäkin. Milloin hän näki niin selvään kuin ihan elävillä silmillä kauniin Helena parkansa tulevan hymyillen ja kaunista kuviota jäähän piirtäen, milloin taas suuret, kauniit silmät seljällään kauhusta ja tuskasta. Milloin myöskin tohtorin aristelemattomana, iloisena ja lihavana. Uudesta valitusäänestä hän muisti nuo hirmuiset katumuksen ja epäilyksen päivät synnissä ja maallisissa huveissa vietetyn elämän tähden, hän muisti raa'at juomingit, siveettömät silmät ja laulut. Auta, Herra! huokasi hän sydämmensä pohjasta, ja Herra auttoi; hän muisti nuo katumuksen katkerat, vaan terveelliset kyyneleet, äsken kääntyneen palavan innon ja autuaallisen uskon; ne onnelliset päivät, jolloin jokainen rukous tuli kuulluksi, jolloin Jumalan ja ihmisen liitto lujeni niin vahvaksi, niin horjumattomaksi, jolloin Herra itse ohjasi askeleita ja teitä. Sinä elinvoimaisen uskon ja toimivoimaisen vakuutuksen aikana, jolloin kaikki epäilykset riemuiten kumottiin mahtavilla sanoilla "minä uskon", niinä ihanoina päivinä hän oli pelastanut Helenansa maailman kietovista pauloista. Silloin hän oli ainiaaksi kiinnittänyt hänet sydämmeensä. Usko, usko oli antanut hänelle kaikki, rauhan, omantunnon levon, onnen ja Helenan, ja hänhän oli osa hänen onnestansa. Hän oli Herran näkyväinen siunaus hänen uutteruudestansa, todistus, että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa. Jumala itse oli tuonut tämän maailman mielistelemän ja ihaileman naisen hänen luoksensa. Kuinkapa hän olisi muuten voinut voittaa häntä. "Ihmeellisesti on Herra minua auttanut." — Ja nyt, nyt luki hän taas raamattuansa uskolla ja luottamuksella — samassa astuivat tohtori ja kätilöin sisään.
— Minun täytyy nukuttaa hänet, sanoi tohtori.
— Ei, sitä sinun ei täydy, sanoi Helm levollisesti; sinä et saa.
Tohtori katsoi Helmiä kuin pilvistä pudonnut; hän ei saanut sanaa suustansa.
— Enkö saa? Luuletko sitä vaaralliseksi, kuin lääkäri sanoo — — —
— Sitä ei saa tapahtua, sanoi Helm, osoittaen raamattuun; tässä se on. "Ja Herra Jumala sanoi vaimolle: minä saatan sinulle paljon tuskaa; sinun pitää synnyttämän lapsia kivulla — ja sinun tahtos pitää miehes ala annettu oleman; ja hänen pitää vallitseman sinua."