— Älä saarnaa, käske valjastamaan hevoseni! Älä lörpöttele.
— Tohtori, tohtori, pastori, aika poika, sanoi rouva Bergström ovesta ja katosi samassa.
Helm tarttui kiivaasti sylin Lorentziin ja sanoi:
— Näetkös, vanha ystävä, vaikka kokee, eipä hylkää Herra. Anna anteeksi, vanha poika, nuoruuteni rakas ystävä. Minulla on oma uskoni; en minä suinkaan tahtomat loukata sinua. Usko, mitä tahdot ja miten tahdot, mutta anna minun elää vakuutuksessani. Tule sisään tervehtimään pienokaista, riemuitsi hän ilon innossa. Ethän nyt lähde pois. Katso meitä ahdasmielisiksi, tyhmiksi, miksi tahdot. Voidaanhan tulla toimeen sellaistenkin ihmisten seurassa. Nuoruuden ystävät ovat harvassa. Ei kellään ole varaa niitä kadottaa.
Lorentz, ollen sydämmestään hyväntahtoinen ja sitä paitsi pitävä varsin suuressa arvossa lääkärin tointa, voidakseen jättää sairasta, vaikka hän kuten juuri äsken olikin erittäin suutuksissaan, ojensi kätensä sovintoon. Siinä toimitettiin pastori Helmin luona juhla, jossa lapsuuden ja nuoruuden muistot vallitsivat ylimmillään; ja milloin niitä on läsnä juhlassa, silloin on ilo korkealla, vaikka katto olkoonkin matala.
HYLKEENPYYTÄJÄT.
Ulkona merellä vyöryttelivät aallot kuohua ja jäitä kohti saarta; tuuli kohisi mahtavasti, järkytellen nuottatalasta ja jotenkin huonon päivästä venelaituria rannalla. Mutta aallot eivät olleet syksyn raskaita, harmaita laineita, jotka väsyksissä voimattomasta taistelusta huokaellen pieksivät kallioita. Ei, ne olivat aikaisen kevään pirteitä, sähiseviä ja voitostaan varmoja aaltoja, jotka muserrellen talven kahleita roiskuttivat kuohua ja jääkiteitä korkealle ylös punaisille, siloisiksi kuluneille graniittikallioille. Tuuli ei ollut syksyn surumielistä kohinaa, vaan oikullista kevätmyrskyä, joka kyllä lauloi vapausvirsiään kovaakin kovemmin, vaan jota kaikki yksinaisen saaren asukkaat tuolla kaukana etelässä Suomenlahdessa tervehtivät kuin vapauttajaa, sillä se julisti, että talvi oli loppunut, jopa — ja se oli vielä parempi —kevättalvikin, jolloin jää ei pettänyt eikä kantanut.
Kuitenkin istui majakanvartia Leander Virolainen, psalttari kädessä ja silmälasit nenällä, synkkänä ja surumielisenä pöytänsä vieressä tuvassaan. Hänellä siihen oli myöskin monta syytä. Mainitaksemme, mikä se lähimmin kalvoi hänen sydäntään, oli se hänen vanhan ystävänsä Petter Himmasen, majakkamestarin, kuolema. Kaksi päivää sitte oli hän itse veisannut hautausvirren ja itse lukenut Herran siunauksen kuolleelle kumppanille ja virkaveljelle. Sillä siellä ulkona — — karin yksinäisillä luodoilla ja saarilla, 30 meripeninkulman päässä etelään päin Viipurin läänin rannasta, ei ollut ketään pappia kastamaan, vihkimään eikä hautaamaan ihmisiä aikanaan eikä milloin olisi tahdottu. Pappi tuli, milloin hänelle soveltui, ja toimitti silloin yht'aikaa kaikki ne pyhät toimitukset, jotka kävi toimittaa. Milloin pappia ei ollut saapuvilla, oli Leander Virolainen, jolla kaikkein mielestä oli erinomainen ääni ja jota pidettiin raamatun taitavana miehenä, ikään kuin äänettömällä sopimuksella valittu pitämään huolta saarelaisten jumalanpalvelus-menoista. Hänen tupaansa kokoutuivat saarelaiset vaimoineen ja lapsineen joka sunnuntai kuulemaan, miten hän laulavalla, pitkäveteisellä äänellä luki vanhaa postillaansa.
Siinä istui hän nytkin, hajamielisesti selaillen pyhää kirjaa ja silloin tällöin surumielisesti katsoen ulos ikkunasta. Totta puhuaksemme ei se ollutkaan yksistään suru, joka kalvoi hänen mieltänsä. Kyllähän Petter Himmasen kuolema oli surettava asia, mutta olipa se hänen kuolemansa lisäksi sattunut vielä hyvin sopimattomaan aikaan. Juuri silloin, kuin hylkeen pyynti oli tulossa, kuin hylkeen pojilla vielä oli harmaa turkki, hieno kuin sametti, silloin sairastui hän. Ja nyt — vieläkään ei olisi ollut liian myöhä hiipiä jäälauttojen, kivien ja röykköjen turvissa noiden lihavain eläinten tienoille, jotka ölisivät rakkauslaulujaan päiväpaisteisilla kallioilla — nyt hän kuoli, vaikka kyllä oli koetettu lääkitä häntä saunalla, ruutiviinalla ja pirunpaskalla. Mitäpä nyt maksoi ajatella pyyntielämän iloja, eihän käynyt yksin lähteä pyytämään hylkeitä. Petter Himmanen, hän oli poissa ainiaaksi, ja muut saarelaiset, niin, he olivat jok'ainoa, kuin osasi pidellä pyssyä, pyyntiretkellä jo neljä päivää sitte. Leander huokasi syvään, ja, postilla polvillaan, luuli hän hurskaassa itsepetoksessaan sen huokauksen tarkoittavan kaiken katoavaisuutta, maallisen elämän lyhyyttä ja kuoleman varmuutta —vaan eipä se pettänyt hänen vaimoansa; sillä kahdeksan vuoden kokemuksesta vaimo kyllä tiesi, mitä hänen kevätlevottomuutensa merkitsi. Hän ymmärsi nuo miehensä pitkät katseet tuonne ulos loistavaan jäänrajaan ja kuohuville siniaalloille.
Vaimo puuhaili nyt lieden luona kahvipannun ja kuppien kanssa, katsahtaen silloin tällöin mieheensä pienillä, kiiltosinisillä, mutta kylmillä silmillään. Hänen ahavoitunut muotonsa näytti melkein kauniiltakin, milloin hän ei puhunut eikä nauranut, mutta heti, kuin suu aukesi, tuli näkyviin pienet, terävät kissanhampaat ja veripunaiset ikenet, jotka ynnä suupielien piirteet saattoivat koko muodon näyttämään ankaralta ja häijyltä.