— Kuules, Leander, sanoi hän nyt, hylkeet ulisivat viime yönä oikein hirveästi. Siellä oli harmaa hyljekin joukossa; se pani parastansa oikein koko taitonsa mukaan, ensin pitkään huuuu, kuin oikea Kronstadtin höyrylaiva, ja sitte se haukkui kuin narttu hienoimmalla äänellä — kyllähän sen kaiketi kuulit?
Leander katsoi synkkänä alas, ei ollut kuulevinaan puhetta, valitti vain psalmistan kanssa: "Kuinka aivan turhat ovat kaikki ihmiset, jotka kuitenkin niin suruttomasti elävät. Sela!"
— Kuplahylkeet olivat myös liikkeellä ja älisivät tänä yönä. Oli niitä viisi tai kuusi kappaletta. Hullunkurisia ääniä niillä on, kuin ovat osoittavinaan rakkauttansa. Ihan kuin annettaisiin lapselle vitsaa.
— "Katso, minun päiväni ovat kämmenen leveys tykönäs, ja minun elämäni on niinkuin ei mitään sinun edessäs", sanoi Leander horjumattoman tyynesti, pudisti suurta, raskasta päätään ja hitaasti otti silmälasit pois nenältään. Sitte hän paremmin vain itsekseen sanoi vielä:
— Eihän hylkeitä voi yksinään pyytää, ei ne ole mitään karjaa.
— Tiedäpäs, sanoi vaimo nauraen, ja samalla näkyivät terävät hampaat ja veripunaiset sisähuulet, Petter Himmasen uusi renki kuuluu olevan kelvottoman hyvä pyssymies.
Leander hypähti ylös kuin hylje, kuultuaan etuvartian varoitusmerkin, löi kiinni pyhän kirjan ja heitti sen pöydälle rajummin kuin hartaasti. Äkeissään hänen ikäisellensä sopimattomasta kiivaudesta, jota oli näyttänyt, sanoi hän väkisin tyynnytetyllä äänellä:
— Akat tietävätkin kaikki ja luulevat ymmärtävänsä kaikki. Himmasen renki, oikea mantereen aarre, hänkö uskaltaisi kastella käpälöitään, kuin aallot vyöryvät ja jää lähtee liikkeelle. Missä hän olisi oppinut ryömimään hylkeiden luo, missä pyytämään, missä ampumaan pilkkaan kuudenkymmenen askeleen päästä? Ei sitä joka mies osaakaan.
— Niin sanottiin hautajaisissa, hän kuuluu olevan Korsnääsistä, ja siellä ne kuuluvat olevan aika suuria pyytäjiä ja käyvän joka vuosi hylkeen pyynnissä.
Nyt Leander ei enää jaksanut hillitä mieltänsä, hän ärjäsi: