— Akka, tuota sinä et ole sanonut minulle koko keväänä. Mikä sen rengin nimi on ja milloin hän tuli tähän saareen?
— Matti Neula, vastasi vaimo äreästi, ja jos hän on ollut täällä kuukautta kauemmin, niin sano minua valehtelijaksi.
Leander tiesi kylliksi; hän pukeutui pyyntivaatteihin, otti lakkinsa, pyssynsä, kiikarinsa, kompassinsa ja evästä, ja astui alas rantaan. Siellä hän järjesteli kaikki valmiiksi keväiselle hylkeenpyynti-retkelle ja läksi sitte etsimään Matti Neulaa. Vasta hämärissä hän tapasi hänet, ja he päättivät lähteä jo samana iltana ennen, kuin Suomenlahden jää ehtisi kokonaan pirstautua.
Hämärissä lähdettiin rantalaiturille, jossa mertoja, rysiä, verkkoja ja muita pyydyksiä riippui pienen ranta-aitan ulkoseinillä. Se oli vain pieni kevätretki lähimmälle karille pohjoiseen päin; pyytäjät aikoivat viipyä poissa ainoastaan muutamia päiviä ja sen tähden katsoivat voivansa ottaa pienemmän veneen, jonka kantavuus ja kelvollisuus myrskyssä kuitenkin olivat luotettavammat kuin monen kuuluisan huvipurren.
Laskeutuneen auringon kajastuksessa ja välkkyvien tähtien valossa lähdettiin matkaan. Venettä työnnettiin jäätä myöten parisataa kyynärää, jolla matkalla pyyntimiehemme saivat monesti kaalaa vedessä aina polvia myöten. Jään laidassa nousivat miehet veneesen, airot pistettiin ulos ja kareja kohti luistettiin pitkin meren pintaa, joka pitkinä, värittöminä aaltoina vieri maalle päin.
Leander istui etuairoilla ja koetti hämärässä saada oikeaa selkoa tuntemattomasta kumppanistaan, hän muisteli nähneensä ilmissä tai unissa nuo kasvot, tuon muodon, mutta missä ja milloin, sitä hän ei voinut mitenkään muistaa. Mutta ei se voinut olla erehdystä, miehen joka liike, joka nykäys ja väräys näyttivät tutuilta.
Puolen yön paikoilla tavattiin jäälautta, jonka pyytäjämme valoisana kevätyönä arvasivat virstan laajuiseksi poikki mitaten. Se oli "rantajäätä"; lautta oli näet tasainen kuin pöytä, jota vastoin "merijäässä", näyttäköönpä se kuinka tasaiselta hyvänsä, aina on harjanteita ja notkoja, joita myöten pyytäjä voi ihan näkymättä hiipiä lähelle saalista. Varovasti nousivat pyyntikumppanit uiskentelevalle saarelle, vetivät jäälle veneen, joka on juuri sitä varten tehty keulasta hyvin loivaksi, söivät kylmän illallisensa ja pistäytyivät niin sanottuun makuusäkkiin, joka on hylkeen nahasta ja sisustettu lammasnahalla ja johon mahtuu kaksi miestä. Päivän valjetessa heräsivät he ja saattoivat siitä, että jäässä oli monessa kohdin reikiä, arvata hylkeitä liikkuneen siellä. Hylje kaivaa uskomattoman nopeasti ja taitavasti etujaloillaan jäähän henkireikiä ja pitää niitä auki siten, että tuon tuostakin nousee ylös toisesta ja sukeltaa takaisin alas toisesta. Hylkeen pyynti aukealla rantajäällä voi ainoasti kahdessa tapauksessa onnistua: jos hylje, joka muuten makaa hyvin raskaasti, on nukkunut ja siten päästänyt henkireikänsä jäätymään — silloin pyytäjä tavallisesti tappaa sen nuijimalla — taikka myöskin jos pyytäjän onnistuu saada hylkeen poika. Tämä viimemainittu julma pyyntitapa, jota onneksi harjoitetaan ainoastaan Suomenlahdessa, vaan ei Itämeressä eikä Pohjanlahdessa, on sellainen, että elävään hylkeen poikaan leikataan syvät haavat kummallekin puolelle selkärankaa ja niistä pistetään vahva hieno nuora selkänikaman alatse; elukka parka, joka koko ajan vikisee ja valittaa ja itkee ihan kuin lapsi, niin että kyyneliä tulvimalla juoksee silmistä, lasketaan sitte siten kytkettynä jostakin henkireiästä veteen. Sen valitus houkuttelee sinne täysikasvuisia hylkeitä, ja ne näyttävät tulevan niin liikutetuiksi, että hetkeksi unhottavat arkuutensa. Sillä kuin poika vedetään jälleen ylös jäälle seuraa tavallisesti sen emä, jopa joitakuita muitakin, ja ne joutuvat siten pyytäjän pyssystä tuiskahtavan surman suuhun. Hylkeiden onneksi ei nyt ollut mitään poikia jäälautalla; ei siinä näkynyt mitään muita asujamia kuin joitakuita rohkeita lokkeja ja kymmenkunta varista, jotka muuttivat Suomesta Viron puolelle ja viisaasti kyllä käyttivät hyväkseen jäälauttaa, päästäkseen vaivaamasta siipiänsä. Niinpä pyytäjillämme ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa eräälle luodolle, joka oli monen meripeninkulman päässä, mutta jossa Leander tiesi ihan varmaan olevan hylkeitä.
Monta tuntia soudettuaan vastatuuleen lähestyivät he viimein luotoa lännestä päin. Keveät pilven hattarat, tuollaiset tuulen kourat, ennustivat tuulta ja häikäsevä, keltaisen valkoinen hohto idässä ilmoitti auringon kohta nousevan. Vielä muutamia minuutteja soudettuaan kallioiden siimeksessä laskivat pyyntimiehemme niin hiljaa kuin mahdollista luodon rantaan. Hiljaa noustiin pois veneestä; nyt piti vatsallaan ryömien kanervikkoa ja variksen varvikkoa myöten päästä matalan kalliosaaren harjalle, sieltä tähystelemään itään päin, sillä hylkeet näet aina valitsevat päiväpaisteisen puolen kallioista. Jo oli päästy, pyssyt ojennettuina ja hanat vireissä, ryömimällä luodon harjalle, joka itäpuolelta oli melkein äkkijyrkkä. Siinäpä olikin edessä näkö, joka kyllä ilahutti pyssymiestä. Muutamat aikaisin tulleet koskelot riitelivät äsken saamastaan hauista kallion juurella, jolla kaksi vanhaa, leikistä jo ammoin luopunutta naarashyljettä oli etuvartioina muille kumppaneillensa. Tuon tuostakin käänsivät he kuin linnut liikkuvaista päätään ja tähystelivät tarkkaavasti suurilla, kauneilla silmillään, jotka ovat omituiset jo siitäkin, että silmän terä on nelijakoinen. Tuossa alhaalla makasivat hylkeet veden kalvossa, vaikka niistä ei näkynytkään muuta kuin mustat pilkut, jotka silloin tällöin kohosivat pinnasta, pannen sen värehtimään. Hylje näet maatessaan tajuttomasti nousee joka neljäs tai viides minuutti ylös, hengittää ja vaipuu jälleen alas; se makaa niin raskaasti, että se ilman valppaita vartioitansa olisi auttamattomasti hukassa.
Kuin aurinko yleni meren kalvosta ja teki välkkyvien aaltojen ylitse taivaanrannan ja luodon välille sädesillan, heräsivät hylkeet ja alkoivat, omituisesti hiljaa älisten ja muristen, nousta rannan kallioille. Käpälillään ne työntelivät pois tieltä kaikki levät ja haurat, joita aallot olivat työntäneet rantaan. Ne uivat mestarillisesti, mutta liikkuivat rannalla hitaasti madon tavoin. Niiden tappimaiset, muodottomat ruumiit olivat kuitenkin hyvin notkeat; muutamat makasivat sitenkin, että pääpuoli oli seljällään ja purstopuoli vatsallaan. Yhä useampia kokoutui näitä leikikkäitä, miellyttäviä eläimiä päiväpaisteiselle rannalle ja moni niistä myöskin oli jo pyssyn kantomatkalla.
— Oletko valmis? sanoi Matti, me ammumme yht'aikaa.