Leander tahtoi vielä kerran sovittaa tähtäystänsä tuen varaan, kuten saarelaiset aina ampuvat — vaan silloin hän tapaturmasta tuli sysänneeksi erästä pyöreätä kiveä. Se alkoi vieriä rinnettä myöten, hyppi jymisten kalliolta toiselle ja putosi lumpsahtaen ja roiskuttaen veteen.
Kiven ensi äänestä viskautuivat hylkeet mölisten mereen, ja tuota pikaa oli paikka tyhjänä.
Matti vihastui hirmuisesti tällaisesta pyynnin päätöksestä. Kaikki hänen pyyntikiihkonsa oli päässyt paraimpaan vauhtiin. Hän hyppäsi kiroten ja uhaten ylös ja käänsi pyssyn Leanderiin päin. Ikään kuin olisi otettu yht'äkkiä tulta pimeään huoneesen, niin nuo vihastuneet silmäykset ja kiroukset valasivat Leanderin hämärän muistin; nuo silmät hän oli ennen nähnyt, ja nyt hän tunsi myöskin tuon karhean äänen. Kohta kaksikymmentä vuotta sitte oli hän ihan sattumalta nähnyt hänet häissä Virolahdella.
— Hiljaa, Juho Pöysti, malta mielesi; muuten voit saada vielä yhden ihmishengen omalletunnollesi.
Pyssy kilisten putosi Pöystin käsistä kalliolle. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa sävähtivät kalman kalpeiksi. Vavisten otti hän pyssyn ylös ja vaiti alkoivat molemmat miehet ikään kuin sopimuksesta astua alas veneen luo. Ei maksanut vaivaa ajaa pakenevia eläimiä takaa, sillä eipä millään soudulla voida tavoittaa vedessä pakenevaa hyljettä.
Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kotiin päin, varsinkin kuin tuuli, joka puhalteli suoraan pohjoisesta, näytti vahvenevan, eikä pienellä veneellä uskallettu jäädä kovempien tuulien käsiin. Meri oli muuttanut väriä, se näytti häijyltä ja rumalta, niin kuin kauniit kasvot vihastuksen hetkenä. Vaiti istuutuivat miehet veneesen ja käänsivät keulan kotisaartansa kohti. Kumpikin istui omissa ajatuksissaan. Matille oli, kuten hänen oikea nimensä oli, Juho Pöystille oli tämä soutu surun matka suruisissa ajatuksissa. Hän ajatteli, miten pahat työt riippuvat kiinni toisissaan, miten rikoksessa jo on toisen rikoksen siemen. Hän oli 16 tai 17 vuotta sitte vihasta ja kateudesta tahallaan surmannut erään kumppanin. Hän oli kihlakunnan-oikeudessa Virolahdella kestänyt tutkimuksen, tuon hirveän tutkinnon, joka veti hänen sielunsa syvyydestä esiin kaiken kurjuuden ja kaiken saastan. Todistajat olivat piirre piirteeltä paljastaneet hänen tekonsa; oikeastaan hän itse vasta nyt näki sen koko laajuudessaan ja hirmuisuudessaan. Tuomari oli kaivellut hänen sielunsa syvimpään pohjaan asti. Yksin vankeuskin oli helpotusta ja lohdutusta niiden sielun tuskien rinnalla, joita tutkinto hänelle tuotti. Hän oli kärsinyt "vesi ja leipä" rangaistuksen, kulkenut pitkän matkan Siperiaan. Kyllä hän muisti sen äärettömän matkan, yöt päivät jääkylmissä rautatievaunuissa; hän muisti suuret lotjat ja purjehduksen autioita jokia myöten, muisti Tobolskin vankilan. Sitte marssin vuorien ylitse, jossa niin monet haudat tien varsilla kertoivat niistä, joille kuolema oli tullut vapauttajaksi. Sitte taas kuukausia kestävä matka Amur-jokea myöten meren rantaan. Siellä, tuhansien peninkulmain päässä kotimaasta, oli onni hänelle suotuisa, hän sai tilaisuuden paeta. Ei hän epäillyt hetkeäkään, mihin päin läksisi. Ei häntä haluttanut vapaasen Amerikkaan, ei Austraalian kultamaahan, hän läksi kotia kohti ja saapui sinne, kestettyään vaivoja ja vastuksia vuosikausia. Antautumalla palvelukseen ja töihin autioimmille saarille, kauas entisiltä paikoilta, oli hän saanut salatuksi oikean nimensä ja entisen elämänsä. Mutta nyt? Nyt oli tämä Leander Virolainen ilmaiseva hänet. Pitikö hänen joutua taas tuuliajolle ulos maailmaan tämän vento vieraan tähden, joka oli nähnyt hänet vain kerran kohta kaksikymmentä vuotta sitte? Ei, ei, vaikka hänen ensimmäinen rikoksensa kantaisi miten hirmuisia hedelmiä!
Levottomuus ja tuska enemmän kuin soutu nostivat hikikarpaloita hänen otsalleen. Soudettuaan monta tuntia tuulessa ja rankkasateessa olivat pyyntimiehemme mielestään ihan lähellä kotisaaren rantaa jään laidassa. He näkivät hämärän rantakuvan, venetalaan, laiturin ja ylempänä majakan ja asuinhuoneet, jotka näyttivät kyhmyselkäisine kattoineen synkiltä. Mutta pyyntimiesten ja saaren välillä oli aaltoileva jäävyöhyke, kylmä, harmaanvihreä, kammottava, mahdoton kulkea. Mahtava Neva oli vuorokauden kuluessa purkanut jääpeitteensä; Pietarin rantasiltoihin ja siltain patsaihin oli jää murskautunut pikku palasiksi; väkevä virta vei ne mereen ja itätuulen avulla Kronstadtin ohitse kauas pois; ja nyt pohjoistuuli ajoi sitä jäävyötä suuressa kaaressa saarta vasten. Alkoi jo hyvin pimetä.
Jos nämä pyyntimiehet eivät olisi peljänneet toinen toistansa, niin he kyllä olisivat ajoissa neuvotelleet tilastansa ja palanneet siihen luotoon, josta olivat lähteneet, ja siellä odottaneet parempaa ilmaa, mutta ei kumpikaan sanonut sanaakaan eikä tehnyt mitään ehdotusta, ja siinä heidän veneensä nyt vatkautui jäitä vasten.
Pahemmin kuin jäät, sade, tuuli, pimeä ja kammottava yksinäisyys he kuitenkin itse olivat kauhuksi toinen toisilleen. Kumpikin pyssyineen istuivat he ainoastaan viidentoista jalan päässä toisistaan heikossa veneessä, avaran taivaan alla, jyskävien jäälauttojen ja pauhaavien aaltojen keskellä, vartioiden kuin väijyvät ilvekset toinen toisensa pienintäkin liikettä. Ennen kuin heistä toinen tai toinen pääsi rantaan, täytyi toisen luopua elämästä. Matti tiesi, millä vaivalla hän oli päässyt kotimaahansa, eikä mikään enää voinut saada häntä mielisuosiolla toistamiseen luopumaan tästä maasta, ainoasta, joka vielä oli hänelle arvokas. Leander tiesi kysymättäkin, mitä tämän murhamiehen sielussa liikkui noiden läpinäkymättömäin silmien takana. Hän tiesi, että Juho Pöysti, kerran jo tuomittu hänen todistuksensa johdosta, ei voinut katsoa enää olevansa minuuttiakaan turvassa, kun hänen salaisuutensa nyt kerran oli tullut ilmi. Ja kauhukseen hän näki, miten tämä Pöysti silloin tällöin levottomasti näpelöitti pyssyä. Leander oli kyllä usein Simeonin kanssa sanonut: "Nyt sinä lasket palvelias rauhaan menemään", sekä oli sanonut elämää orjantappuraiseksi tieksi ja kuolemaa vapauttajaksi; mutta nyt hänessä heräsi kukistumaton rakkaus tähän kallisarvoiseen lainaan, joka oli kyllä aikanansa perittävä häneltä takaisin.
Kohta he huomasivat, että, vaikka tuuli näytti yhä kiihtyvän, aaltojen voima kuitenkin laimeni. Uusia jäälauttoja oli siis ajautunut pohjoisesta päin tänne. Ja vaikka olikin pimeä, näkivät he sentään arvaamattoman laajan jäälakeuden hitaasti lähestyvän. Sanaakaan sanomatta ymmärsivät molemmat, että, kuin nuo suuret lautat saapuivat veneen luo, silloin ei ollut muuta neuvoa kuin hypätä jäälle, sillä vene oli joko musertuva tai kaatuva.