Jääkenttä lähestyi. Jo nousi vene niin korkealle, että oli kaatua. Teljot antoivat perää, sivut painuivat yhteen, levisivät jälleen ja puristuivat taas yhteen, kuin olisi vene läähättänyt tuskasta ja syvään vetänyt henkeä. Kuin se pahimmillaan rutisi, hyppäsi Leander, ollen lähempänä keulassa, veneestä jäälle. Vitkastelematta teki Mattikin samoin. Mutta nyt silmänräpäyksessä käsittivät he, että jäälautta ei voinut kantaa kahta henkeä. Taistelu hengen edestä, jota he olivat veneessä karttaneet niin kauan kuin mahdollista, tuli tässä välttämättömäksi, se vaati hengen uhalla pikaista ratkaisemista. Rikollisen tapaan viisastellen arveli Matti, että tässä nyt oli vain hätäpuolustus, sillä kummallakin heillä oli yhtä suuri oikeus pysyä jäälautalla. Vitkastelematta ja antamatta sekunninkaan aikaa vastustajalleen syöksyi Matti häntä vasten, ja Leander huudahtaen painui vihreäin, säkenöivien jääpalojen välistä pohjaan. Ankaroilla ponnistuksilla, joihin oli tarpeen kaikki sielun ja ruumiin voimat, pääsi Matti märkänä ja uuvuksissa veneen luo, joka oli kaatunut, sai sen jälleen pystyyn ja vietti siinä suuressa tuskassa kaksi vuorokautta, kunnes palaavat hylkeenpyytäjät hänet puoli kuolleena pelastivat.

Hän oli kalliista ostanut oikeuden jäädä eloon ja elää isänmaassansa. Ja millaista elämää! Ainaisessa taistelussa olemassa olosta, lakkaamattomassa puuhassa kaikkein niukimmasta toimeentulosta. Ja millainen oli se isänmaa, johon hän oli niin kiihkeästi ikävöinyt? Muutamia satoja tynnyrinaloja kallioita ja luotoja peninkulmain päässä ulkona meressä, jossa mänty kasvoi sateenvarjon kaltaisena miehen korkuiseksi, jossa jokainen jauhon hiukka täytyi suoralla vaihtokaupalla hankkia Narvan markkinoilta ja Inkerinmaan rantakauppaloista viisi vakkaa jauhoja silakkavakasta — jossa joka puupuikko oli saatava mantereen rannikoilta tai Kotkan roskakasoista.

LEIRI-ELÄMÄ.

Hovineuvos A. oli monta vuotta sitte ollut kapteenina eräässä kaartinrykmentissä Pietarissa; hän oli nyt, kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa, "ukko harmaja" — jolla hän käsitti, että hän nautti Venäjältä eläkettä ja Suomesta virkamiehenä palkkaa, oli talonomistaja ja kantoi tuuheita kulmakarvojaan ja jäykkiä viiksiään uljuudella ja vapaudella, joka aina kaunistaa vanhaa sotilasta. Ukko oli suomalainen sydämmensä pohjaan asti; tämän rodun ruumiillisesta kestävyydestä ja henkisestä sitkeydestä hänellä oli mitä sydämmellisin käsitys ja sille käsitykselle lukemattomia todistuksia. Hän kun oli paljon kokenut, paljon lukenut ja sivistynyt mies, oli aina huvittavaa kuulla häntä; aina hänen kertomuksessaan oli jotakin, joka ansaitsi ottaa varteen ja ajatella. Tässä yksi hänen kokemuksensa suomalaisen rodun sitkeydestä henkistä sortoa vastaan.

* * * * *

Kevät oli tullut. Neva oli katkonut kahleensa, Pietarin huvikausi oli loppunut, viimeiset kihlaukset ylhäisissä seurapiireissä olivat selvitetyt ja ikään kuin pitkän, liian pitkän karnevaalin jälkeen hengähti loistava maailma helpotuksesta, päästi vapauden huokauksen. Nyt oltiin vapaat seuraelämän velvollisuuksista, oltiin taas ihmisiä, ainakin vähäksi ajaksi. Kaartinrykmentti oli lähtenyt Krasnojeseloon leiriin, sotaleikkeihin Tuuterin mäille, ja minä vakuutan teille, hyvät herrat, upseerit läksivät hyvillä mielin. Se, joka näytti kaikkein iloisimmalta ja onnellisimmalta tuosta odotellusta leiri-elämästä, oli hänen keisarillinen korkeutensa suurruhtinas V… Hän oli harvasanainen nuori mies, hän ei laverrellut siitä, mitä tunsi tai ajatteli, mutta kyllä näkyi, että hänen kasvonsa vilkastuivat, hänen silmänsä loistivat ja rinta kohoeli mielihyvästä, kuin hän ratsasti rykmenttinsä etupäässä, ratsasti harmaalla päistäriköllään pitkin viheriöiviä kenttiä kunniarikkaan rykmentin leiripaikkaan.

Vaikka juuri äsken oli tultu, oli sentään jo ehditty majoittua, nuori rykmentin päällikkö parakkiinsa, upseerit yksinkertaisiin, pieniin asumuksiinsa. Sotamiesten teltat olivat pystytetyt, hevoset sijoitetut talleihinsa, vartiat asetetut ja tunnussana annettu. — Kevätkesän yö, valoisa, raitis, salaperäinen ja suloinen, laskeutui verhoamaan sotataulua. Hiljaisuus jäi vallitsemaan; etäältä kuului silloin tällöin vartioivan koiran haukuntaa tai harmonikan valittelevia säveliä jonkun surumielisen sotamiehen käsissä, jonka vuoteelta rakkaushuolet karkoittivat unen.

Suurruhtinas uneksi asumuksessaan viehättäviä unia. Loppuneet olivat aikaiset kunnioitusvierailut, viralliset päivälliset ja monilla kahleilla kietovat hoviseurat. Hänen ei tarvinnut enää lipua hovin liukkaalla parkettilattialla, ei kuunnella siloiteltuja, pakollisia korulauseita, joita kohteliaat hovimiehet latelevat niin toimessaan, kuin olisivat ne olleet tärkeitä valtiollisia neuvotteluja. Hänen ei tarvinnut tanssia arvoasteikon mukaan häikäisevässä kaasun valossa, kuuman ilmanalan kuihtuvien kasvien alla; ja ennen kaikkea tuo tyhjyys, tuo hirvittävä tyhjyys, jota joutilaana olo tuottaa, se oli haihtunut. Huomenna alkoi toimelias, vaivalloinen työ, sillä sotaharjoitukset olivat tänä vuonna erittäin laajat.

Kuin siis kokki seuraavana aamuna aikaisin herätti liikkeillään herransa, hypähti hän notkeasti ja keveästi kuin höyhen ylös vuoteestaan ja neljännestunnin päästä seisoi muhkeana ja voimakkaana asumuksensa edessä ensimmäisenä kaikista. Sinne kokoutui hänen ympärilleen vähitellen joukko upseereja, mitä omituisimpia tyyppejä. Siinä oli ylen hienostunut slaavilainen, piirteet melkein naisellisiksi muuttuneina, silmäluomet väsyneet, muuten notkea, hento ja heikkohermoinen; siinä tatarilainen ruhtinas, piirteet karkeat ja ankarat ja niska kuin härjällä; siinä virolainen parooni, jonka valkoisen punainen iho ja lihava niska osoittivat hänen olevan ruotsalaista sukuperää; siinä puolalainen kreivi, jolla oli juutalaisen muoto; siinä Montenegron, Podolian ja Kaukason ruhtinaita espanjalais hattuineen ja ruhtinaita, joilla ei mitään ruhtinaskuntaa ollut — ja minä.

Nyt kuului merkkipuhalluksia etäältä, kulkien rykmentistä toiseen ja taas kaikuen korkealta ja täyttäen ilmaa hermoja vahvistavalla soinnullaan; lähikyläin kukot kaiuttivat sekaan kirkkaita huutojansa; hevoset tömistelivät ja hirnuivat; aamuinen auringon valo levisi mahtavina väri- ja valovirtoina yli mäntyjen latvain, viheriöivien mäkien ja tasankojen, joihin ei vielä ollut koskenut sotamiesten jalat, hevosten kaviot eikä kanuunain pyörät, ja joka sen tähden oli keväisen raittiina, neitsyellisenä ja kukikkaana kuin persialainen koruompelus.