"Eteen päin mars!" komensi hänen korkeutensa ja viisi sataa miestä hypähti satulaan ja ratsasti tyytyväisinä etelään päin Krasnojeselon leiripaikasta. —Ripeää juoksua ajettiin pehmoista hietamaata, kummallisen muotoisten, pyöreäin ja pyöristyneiden kunnasten välitse; siinä oli luonto ja maanmuodostus niin toisenlainen kuin Suomessa, että syystä kyllä on sanottu, että Rajajoki on jyrkempänä rajana maantieteellisessä ja yhteiskunnallisessa kuin valtiollisessa suhteessa. Näytti siltä, kuin kerran aikojen alussa mahtava myrsky olisi vieritellyt suurina laineina näitä hietajoukkoja ja myrsky sitte kaikkivallan käskystä olisi yht'äkkiä tyyntynyt ja hieta-aallot paikoilleen jähmettyneet. Vuosisatain kuluessa oli lahomisesta syntynyt pyöreäin mäkien pinnalle multaa ja nyt kasvoi siinä nurmikko, erikoinen yksitoikkoisuudessaan, ja padan muotoisissa laaksoissa viheriöivät pähkinäpuut, haavat, pajut ja koivut.
Ratsumiesjoukko ajaa lennätti ylös alas mäkien rinteitä, kirkkaan vihreiden pähkinämetsikköjen lävitse, kunnes käskettiin pysähtymään erään pienen kylän luo. Siihen levitettiin joukko pitkään riviin, etuvartiarivi asetettiin ja toisia etuvartioita lähetettiin laaksoon, apujoukkueita sijoitettiin ylös loivan mäen rinteelle ja päävartio pysähtyi kylään molempien rivien taakse. Suurruhtinas läksi kylän paraimpaan tupaan syömään aamiaista ripeän ratsastuksen jälkeen ja keitättämään itselleen teetä. Kuin hänen korkeutensa kumartui astumaan sisään porstuan matalasta ovesta, ryntäsi porsas kiihkeästi nyristen vastaan ulos tuvasta. Siinä suuressa huoneessa kaakotteli kana, ylvästellen seitsemästä keltaisesta poikasestaan, ja pääskypari lenteli orsien alatse ulos ja sisään. Uunin luona seisoi rähmäsilmäinen vanha nainen taikinaa alustamassa. Hän oli niin kauan elänyt ja myllästellyt maata, joka heitä elätti, että hän oli muuttunut sen väriseksi. Kasvot olivat mullan karvaiset, laihat, paksunahkaiset käsivarret kuin maasta kiskotut ruskeat juuret ja laihan rinnan nahka ruskea ja juomuinen kuin nuoren koivun tuohi. Kaksi pellavatukkaista tyttölasta, yllä pitkät paidat, katseli sängyn puolisesta nurkasta tukkansa alta tulijoita.
Suurruhtinas kävi istumaan pöydän päähän ja katseli tätä yksinkertaista asumusta, sen nokista uunia ja lattiaa, joka oli kuin ulkohuoneessa. Ivan Ivanovitsh, kokki, astui reippaasti eukon luo, joka alusti taikinaa, ja käski häntä tuomaan vettä ja puita; hän itse kyllä sanoi tekevänsä tulen, että hänen korkeutensa saisi lasin teetä. Nainen teki työtänsä eikä ollut millänsäkään. Ivan lausui sanansa pontevammin. Ei vastausta. Nyt Ivan suuttui. Kuin hän hetkikauden lateli eri äänillä, mitä hänellä oli mielessä, käänsi vaimo viimein päätään häneen päin ja sanoi äreästi:
— En ymmärrä venättä.
Ivan hämmästyen katsoi ensin vaimoon, sitte herraansa; tämä hymyili ja sanoi ihan tyynesti:
— Kutsu tänne parooni Koskull, emäntä on virolainen.
Samassa astuivat parooni ja tatarilainen ruhtinas tupaan ja saivat tietää, mistä oli ollut puhe. He kääntyivät toimeliaasti eukon puoleen ja alkoivat kumpikin selittää kokin asiaa; mutta naiseen näyttivät yhtä vähän vaikuttavan Viron kielen pehmeät äänet kuin tatarinkielen kovat kurkkuäänet. Kuin puhujat kuitenkin tulivat liian kiivaiksi, suuttui eukko toden perästä. Näkyi selvään, että veri alkoi nousta kuoren alle. Hän tempasi kiivaasti laihat kätensä ylös taikinasta ja sanoi äkäisesti:
— Johan minä sanoin, että en ymmärrä venättä.
Lapset peljästyivät ja painautuivat seinää vasten niin piiloon, kuin pääsivät.
Suurruhtinas nousi pois pöydän päästä; ensin näytti hän yrittävän vihastumaan; mutta kuin hän näki suuttuneen akan taikinaisine sormineen, jalon paroonin suuttumuksesta punaisena ja tatarilaisen teennäisesti tyynenä, itämaiden koko arvokkaisuus lihavassa, parrattomassa muodossa, kokin neuvottomana ja äkäisenä, ja kaikki kolme teroittamassa tuon vaimon jähmettyneihin ja kiukkuisiin aivoihin yksinkertaisimpia käsitteitä, alkusanoja: tulta, vettä ja leipää, kolmella eri kielellä ilman vähintäkään menestystä, silloin hän huomasi asian naurettavan puolen. Ylhäisesti ja muhkeasti nousi hän pöydän luota, nauraen niin, että kauniit, valkoiset hampaat loistivat.