— Ei, nyt meillä ei ole enää aikaa, lähtekäämme toiseen taloon, ja ulosmennessään mutisi hän jotakin "tshuhonkasta".

Hän astui ulos, upseerit jäljestä; mutta uskokaa minua, hyvät herrat, hän sai käydä joka talossa eikä sittekään saanut teetä. Hänen täytyi ratsastaa meidän luoksemme toiseen apuvartioon.

Me olimme löytäneet kaivon, joka oli melkein ihan piilossa, ja aamupäivällä ratsastin minä kylään, joka ei juuri näyttänyt vierasvaraiselta; minä huomasin heti ulkoasusta, että se oli suomalainen. Ja täällä, seitsemänkymmenen virstan päässä etelään päin Pietarista, tapasin minä suomalaista väestöä, paraastaan naisia ja tyttölapsia. Jok'ainoa mies ja kymmentä vuotta vanhempi poika oli Pietarissa tai lähimmissä kauppaloissa ansiotöissä. Maata ja kotia hoitivat naiset ja joku voimaton ukko. Miesten ja vanhempain poikien sanottiin osaavan venättä, mutta naiset eivät sitä ymmärtäneet sanaakaan. Ilman koulua, ilman kirjoja ja kirkkoa ja ilman pappiakin lähempänä kuin 50 virstan päässä olivat he säilyttäneet Suomen kielensä — säilyttäneet sitä vuosisatoja vastoin saksalaisia, ruotsalaisia ja nyt satoja miljooneja slaavilaisia. Ymmärrättehän, hyvät herrat, että niin ollen voi vanhakin mies olla optimisti.

POIKA-AJOILTA.

I.

Sudenajo.

Minä istuin koiran kopissa Mustin luona ja piilottauduin pimeimpään nurkkaan, kuin isä ukko pauhasi ylhäällä rappusilla. Joka kerran, kuin hän polki jalkaa kuistin irtonaisiin palkkeihin, tärisi koko Mustin palatsi ja minä myös, sillä minulla oli paha omatunto Strelingin kieliopista. Jos isä olisi tuollaisena vihan hetkenä kysynyt minulta, mitkä sanat saavat akkusatiivissa em-päätteen sijasta im, niin minä olisin ollut hukassa; mutta onneksi nyt ei ollut puhetta akkusatiivista, vaan Antista, paimenpojasta, jolta ensin oli hävinnyt lehmä, paras koko karjasta; ja sitte, kuin lehmä viimeinkin löytyi, huomattiin sen olevan hännättömänä. Jyrinä tuolla ylhäällä oli syntynyt hännän hävinneestä osasta ja siitä, oliko Antti syypää vaiko viaton tuohon Papurin vajakuntoisuuteen. Suuresti epäiltiin, että hän lehmän uidessa salmen poikki, oli vedättänyt itseään jäljestä, pitäen kiinni Papurin hännästä, ja kaikki olettaneet hänen siinä saaneen aikaan tuon onnettomuuden. Antti jyrkästi eitti tehneensä sellaista ryöstöä ja sanoi suden tulleen täyttä laukkaa metsästä ja tarttuneen jälkimmäisen lehmän huiskutuslaitokseen; mutta peljästyneenä Antin, Mustin ja muiden huudosta ja hälinästä oli hän (susi nimittäin) tyytynyt siihen osaan, joka nyt oli poissa. Isä kiroili oikein rajusti ja sanoi toimittavansa metsään sudenajon ja, jos ei mitään sutta löytynyt, niin hän uhkasi katkoa kädet ja jalat Antilta. Siihen se jäi — ja sudenajo siitä tuli.

Ah, miten hyvin muistan vielä sen suuren päivän, ihan kuin se olisi ollut eilen. Paljon olen minä sen jälkeen nähnyt ja paljo siitä nähdystä on muistista hälvennyt ja unhottunut, mutta sudenajo — ei koskaan. Kaikki seudun metsästäjät, kaikki sytykepyssyt ja kuvetapparat olivat koossa meillä — siihen aikaan ei ollut vielä aavistustakaan takaa ladattavista kivääreistä. — Syötiin aamiaista, ja aika vahvasti, saatan vakuuttaa, ja vieraat syödessään kilvan kertoivat kaikenlaisia uskomattomia metsästyshistorioita ja ihmeellisiä seikkailuja. Talonpojat saivat ryypyn joka mies, ehkäpä toisenkin niinä kotitarvepolton onnellisina aikoina, ja ilo oli ylimmillään. Kaikki kaupungin ylhäiset Viipurista olivat mukana, siellä puhuttiin saksaa, suomea ja venättä sekä jotkut "Finnländerit" ruotsia; muut näet olivat Viipurista, jotka käytyään "Haminan puolella" kertoivat: "wir haben eine Reise nach Finnland gemacht." [Me olemme olleet matkalla Suomessa.] Erittäin muistan minä kaupungin pormestarin, pienen, lihavan herran, yllä pullonvihreä hännystakki, ja raatimiehen, joka oli kuin samaan kaavaan valettu. Nämä, pormestari ja raati, tavallisesti aina istunnon edellä ja jälkeen poikkesivat Siliverstovin "kureniaan", joka nimi kapakoilla Viipurissa oli, ottamaan ryyppyä ja juustonpalaa. Ne herrat lienevät nytkin tehneet saman tempun ennen tuloansa isän hoviin (siihen aikaan sanottiin kaikkia maakartanoita hoviksi), sillä jo tullessaan olivat he erittäin iloisella päällä.

Ylhäältä vinniltä olin minä löytänyt iso-isän vanhan sapelin. Sillä oli karsittu akaasiapensaita; mutta paremman puutteessa olin minä ottanut senkin, että minun ei toki tarvitsisi aseettomana lähteä metsään. Me olimme juuri liiterissä teroittamassa asetta, kuin joku kumppanuksista huomasi itse jahtivoudin, joka kuorsaten makasi auringon paahteessa. Hän oli matkustanut yötä myöten ja nyt saanut liiaksi kestitystä, niin että hän oli jotenkin ryhditön. Hän makasi niin, että joku hänen housunnappinsa kiilsi auringon paisteessa. Miten sitte olikaan, en muista niin tarkkaan, mutta me koettelimme sapelin terää hänen housunnappeihinsa, ja tuota pikaa, jahtivoudin tietämättä niin mitään, leikkeli myllärin Saska pois kaikki hänen kiiltävät messinkinappinsa. No, kyllä sen arvaatte, että siitä tuli aika meteli, kuin aamiaiselta päästyä kaikki herrat ja väki yrittivät lähtemään metsään ja jahtivouti nousi ylös kaikessa arvokkaisuudessaan, mutta — —

Niin, viimein kuitenkin jouduttiin lähtemään, minua oli ankarasti kielletty lähtemästä mukaan, mutta minä olin päättänyt kärsiä kuin oikea sparttalaispoika mitä hyvänsä, mutta en luopua sudenajon ilosta. Ulkona metsässä näytti kirjavalta, kuuset pudistelivat arvelevasti partaansa, haapa vapisi pelosta, raita käänsi nurean puolen lehdistään näkyviin ja vanhat hongat suhisivat ihmetellen, mikähän joukko nyt häiritsi heidän rauhaansa. Susiverkkoja viritettiin puiden välille, ja meidät asetettiin riviin. — Mikä huuto ja melu siinä oli! Joka kerran kuin jahtivouti huusi "schweig still!" [hiljaa!] hurrasimme me vielä pahemmin ja puhalsimme pitkiin tuttuihimme, jotka oli somasti leikattu lepästä ja kääritty tuohiliuskoilla. Mutta kohta tuli kaikki hiljaiseksi; sillä etäältä toiselta sivulta kuului muutamia kumeita paukauksia. Meitä alkoi vähän pelottaa ja me vetäydyimme likemmäksi toisiamme. Siinä seisoessamme peloissamme näimme yht'äkkiä pari pörhöistä petoa tulevan täyttä laukkaa meitä kohti; me parkumaan hirveästi, niin että Jerikoa piirittävät juutalaisetkin olisivat saattaneet kadehtia meitä, ja läksimme pakoon tuttuinemme, miekkoinemme ja pyssyinemme, minkä suinkin pääsimme. Takanamme paukkui hirveästi. Koko metsä kajahteli huudosta ja melusta. Oli siinä oikein sattuva kuva hurjasta ajosta: tässä kompastui eräs pitkäkseen, tuossa tarttui toinen tiheikköön, ja tuolla kaatui torppari Matti hyvin tähdätystä laukauksesta, joka osui vasempaan jalkaan.