Die Hoffnung führt uns ins Leben ein;
[Toivo vie meidät elämään.]
mutta, lisäsi hän:
Der stille Gott taucht meine Fackel nieder, Und die Erscheinung flieht.
[Jumala sammuttaa soitsuni ja ilmestys häviää.]
Hyvästi nyt, kiitoksia, älkää luopuko liikkeestä näinä pahoina aikoina. Te yksin — — — muut ovat — — —
Herra Blumenfeld läksi. Kuin rouva Lilli ja hänen poikansa tulivat sairashuoneesen, makasi vanha Schulze ihan tiedotonna houraillen. Hän puhui nyt ainoastaan äidinkieltänsä, hänen hillitön mielikuvituksensa siirsi hänet viisikymmentä vuotta taapäin ajassa, vei hänet merien taa, pieneen, pimeään ja kosteaan Lybekkiin, synnyinkaupunkiinsa. Ikään kuin ilmestyksessä näki hän jälleen isäinsä maan. Isänsä ja äitinsä taluttamana astui hän pimeänä jouluaamuna vanhaan kirkkoon, jonka monista ikkunoista valoa säteili. Nyt he astuivat temppeliin, lukemattomat vahakynttilät levittivät häilyvää valoansa joka komeroon pimeäin holvien alle. Urut kohisivat, säveliä tuli kuin mahtavassa ketjulaulussa, ensin kuiskaellen kuin kevätaallot, sitte kohisten kuin talvimyrsky — kuin pauhaavat vedet; ja tuhatkertainen kaiku, ankarasti kuin fuuga, vastasi pimenneistä holveista, vanhasta vaakunahuoneesta. Mutta urkujen pauhun, kohinan ja kuohun seasta kuuli kuoleva sairas hiljaisen kuiskauksen: eksynyt lintu, juureton kasvi, palaa takaisin maahasi. Ja puhe muuttui ihanaksi säveleksi. Nyt hän tunsi ne sävelet; se oli vanha jouluvirsi, jota hän oli lapsena niin usein laulanut.
Siteet, joilla pysytään kiinni synnyinmaassa, lujenivat taas. Hän ei enää ollut yksin, hän näki jälleen niitä, kuuli jälleen niiden ääntä, joita oli kerran rakastanut. Sitte vaikenivat äänet yksitellen, sävelet haihtuivat, tulet sammuivat — tuli hämärä, tuli pimeä, kuoleman pimeys. Heinrich Friedrich Schulze oli päässyt kotorannoille.
TUKINUITTO.
Oli ollut kelvottoman märkä, mutta lämmin alkukesä. Sadetta oli tullut milloin missäkin muodossa: kaatamalla, rankkaamalla, rakeina ja siivuttamalla; mutta pahinta oli, milloin kosteus läpi tunkevana sumuna peitti kuin märkä vaate maita ja metsiä. Aurinkoa oli neljääntoista päivään nähty ainoastaan vilahdukselta; enimmäkseen piilottelihe se mustain, vetisten pilvien takana, ja teki luonnon harmaan ja raskaan näköiseksi. Mutta nyt! nyt oli se katkonut kahleensa ja kääreensä, ja heinäkuun koko sädeloistossaan paistoi se Karjalan kankaille ja järville, metsäisille mäille ja välkkyville lammeille. Ja nyt siellä oli riemua luonnossa, laulua ja helkytystä loppumatta, aamusta puoleen yöhön ja myöhempäänkin, sillä puolesta yöstä aamuun liverteli laulurastas suloisia säveliään ja ruisrääkkä veteli tummanvihreässä, mehukkaassa viljassa rumaa lauluansa. Yksin Ylikannuksen talon rikas isäntäkin, Kannuksen Erkki, jonka kasvot kuivan laihuutensa, kiinni nipistetyn suunsa ja teräväin silmiensä tähden aina näyttivät tyytymättömiltä, virkistyi nyt, kuin ilma vakautui.