Oli siinä juoksua ja puuhaa Kannuksen pihassa. Nyt oli alotettava heinänteko. Oli teroiteltu viikatteet, korjaeltu haravat ja heinähäkit, käyty Herran pyhällä ehtoollisella; tänään oli lähdettävä Kannuksen järvessä olevaan Heinäluodon saareen, jossa talon paras niitty oli; siellä oli työ pantava alulle. Koko seudun nuoriso oli kutsuttu talkoihin, niitty oli niitettävä, ja kahvia aiottiin juoda siellä. Veneet olivat täynnä ihmisiä. Kaikki olivat jo asettuneet paikoilleen, isäntä oli jo hyvän hetken istunut veneensä perässä ja alkoi tulla kärsimättömäksi, kuin viimeinkin isännän nuori tytär Liisa ja mahtava emäntä tulivat punakoina ja hengästyksissään alas rantaan. Emäntä piteli rakkaimpia ystäviään, kirkkaaksi pestyä kahvipannua ja sokurinaulaa, pulleata rintaansa vasten ja Liisa kantoi kermapulloa ja eväskonttia. Niinpä lähdettiin kolmessa pitkässä, kapeassa veneessä. Joka veneen jäljestä ui pärskyvä hevonen, jota vahvoilla päitsivitjoilla ja vahvoilla käsillä pysyteltiin veneiden perässä. Vesi kohisi keulassa, kareet loistivat kaiken värisinä, säteilevän valkoisesta mustimpaan siniseen asti. Rannan ruo'ot kumartelivat syvään, tavit lensivät peloissaan pois kaulat suorina, kuikka sukelsi syvälle ja nokallaan pysyttelihe kiinni ahvenruohoissa, kunnes vaara ehti ohitse.
Veneissä oli iloinen elämä; ainoa tyytymätön oli Kannuksen Erkki, Ylikannuksen talon isäntä. Ihan olikin, kuin lempo itse olisi niin laitellut, että missä hyvänsä hänen tyttärensä Liisa istui, siellä aina hänen lähin naapurinsa, tuo vääräsääri Matti Matalamaa, köyhä vielä lisäksi, etsi itselleen sijan ja päin vastoin. Vaikka isäntä miten oli asetellut ja komennellut, niin samoin oli nytkin käynyt. Siellä istui Matti veneen keulassa, tuo ainainen viulu kädessään, ja Liisa, niin hän istui juuri Matin edessä. Kymmenen minuuttia soudeltua oltiin Heinäluodon luona. Laskettiin jyrkkään etelärantaan, jossa kasvoi korkeaa, mustanpuhuvaa lepikkoa, noustiin iloisesti hälisten maalle ja vietiin sinne eväätkin, hevoset saivat puhaltaa, ja työhön mentiin.
Pohjoista kohti vietti saari hyvin loivaan järveä kohti, joka sillä puolen oli hyvin matala ja enimmäkseen ruohokon ja kaislikon peitossa; hyvä olopaikka sinisorsille ja taveille. Siellä vastapäisellä rannalla oli Matin tupa, ympärillä alavia, vetisiä, mättäisiä niittyjä ja vetisiä, hallanarkoja peltoja, jotka tuskin ollenkaan viettivät järveen päin, ja juuri sen tähden miehellä ja paikalla olikin nimenä Matalamaa.
Saaren niitty oli korea kesäpuvussa. Kuin tuuli siellä puhalteli keveästi ja lauhkeasti ja käänteli vatukkapensasten lehdistä nurean puolen näkyviin, taivutti ruohot ja kukat varovasti alas, silloin loisti niitty kaikilta mahdollisilta vihreän vivahduksilta. Ylhäällä mäen harjalla, jossa ruoho oli lyhyttä, kasvoi neilikoita, käenkukkia, päivänkukkia ja kissankelloja. Keskipalkoilla ojenteli apilas vaaleanpunaisia pallojansa ja alimpana, ennen kuin sara, ruoko ja kahila alkoivat, levitteli koiranputki komeita valkokinoksiaan, joiden ympärillä kihisi miljoonittain polttiaisia ja itikoita.
Nyt annettiin viikatteet ja haravat väelle ja vastatuuleen niitettiin niitty, ja niitettiinkin aika vauhdilla, niin että leivopari tuolla ylhäällä, niityn korkeammassa paikassa, menetti viisi polkastansa. Jänis, joka oli täällä jään lähdöstä asti vankina viettänyt ikävää ja yksinäistä poikamiehen elämää, menetti henkensä, ja sinisorsa, joka juuri oli muninut yhdeksännen munansa yksinkertaiseen pesään mätästen ja sarain väliin ja uneksi jo näkevänsä pörröisiä, keltaisia poikasia, sen sijaan nyt surukseen sai katsella, miten koko toivo meni myttyyn.
Kuin niitty iltapäivällä oli niitettynä, tarjottiin sekakuppeja miesväelle, jota vastoin naiset saivat juomansa seoittamatta. Ja sitte vähän levähdettiin ennen, kuin illempana ruvettaisiin kokoamaan heiniä rukoihin. Saari muuttui ihan äänettömän hiljaiseksi. Ainoastaan väsymätön emäntä puuhaili omissa toimissaan veneen luona. Isäntä oli laskeutunut vanhan ja harvan, ylhäältä leveän ja alhaalta kapean ladon varjoon ja näytti nukkuneen sikeään uneen. Mutta ladossa istuivat Matti ja Liisa, kiihkeästi kuiskaellen. Liisa näytti hyvin alakuloiselta, nyppi esiliinaansa ja pureksi heinän kortta.
— Minä puhelen isäsi kanssa, sanoi Matti. Äitisi ei suurestikaan vastusta naimista — mutta isäsi. Älä ole pahoillasi; minä sen kyllä selvittelen. Minun viulunsoittoni ja iloinen mieleni ne enimmän suututtavat häntä, ja sitte lisänä on vielä tämä riita kalavedestä, mutta sen hän saa kaikki tyyni, en minä pidä siitä lukua. Minä puhelen hänen kanssansa ja ehkäpä hän — — — Hiljaa, tuolla on joku ulkona, ja Matti katsoi korkean kynnyksen ylitse, mutta oli samalla pukata vanhusta, joka oli kuullut koko keskustelun ja juuri nyt aikoi yhtyä puheluun.
— Ehkä, sanoi Kannuksen isäntä äkäisesti, kyllä kai, jos viet tytön kuivin jaloin tästä saaresta kotiisi.
Liisa sävähti punaiseksi kuin mansikka ja Matti suuttui, ja siten päättyi se kosinta.
Illalla Matti ei ruvennut soittamaan; päivä, joka alkoi niin iloisesti, päättyi yleiseen nyreyteen. Heinät korjattiin ja kesä kului, eikä Matin ja Liisan avioaikeista puhuttu enää sanaakaan koko syksynä eikä talvena.