* * * * *
Ylikannuksen isäntä istui eräänä syysaamuna tuvassaan. Hän oli äkeissään. Tytöistä, niistä nyt ei ollut niin mihinkään; miksi hänellä ei ollut yhtään poikaa. Poikaa, joka voisi auttaa häntä, olla avuksi, missä tarvittiin. Nyt hänen täytyi itsensä käydä tutkimassa kaikkia sopukoita, ja kuitenkin turmeltui minkä mitäkin. Muristessaan ja nurkuessaan pani hän piippuunsa, meni uunin luo ja otti paljain sormin hehkuvan hiilen, sytyttääkseen piippuansa. Samassa aukeni ovi ja herrasmies, silmälasit nenällä, pyssy olalla, koiria kintereillä ja kaksi tuntematonta henkilöä jäljissä, astui tupaan. Isännältä unhottui hiili kouraan, kunnes se polttamalla muistutti siinä olevansa ja hän äkäisesti viskasi sen pois, katsoi vieraita ja alkoi etsiä toista hiiltä.
— Hyvää päivää, isäntä.
— Päivää, päivää.
Sitte oltiin kohteliaasti hetkinen vaiti.
— Raitis ilma tänään ja paljo jäniksen jälkiä haassa tässä tuvan takana.
— Onpa niitä joutavia, vastasi isäntä jurosti ja imeskeli voimakkaasti piippuaan: hänestä ei ollut mieltä myöten syrjäisten juoksenteleminen hänen mäillään ja pelloillaan.
— Teillä on metsää tuolla alhaalla notkossa; mäntymetsää hiekkamaassa.
— Sen kyllä tiedän.
— Nimeni on Veikkolin, sanotaan insinööriksi; tulin tänne kuulemaan, enkö saisi ostaa sitä.