Mutta Karl Aleksander katseli kauhistuneena ympärilleen, katseli tätä köyhää kotia, näitä mataloita huoneita, ja tahdostaan tai tahtomattaan tuli hän ajatelleeksi suuriherttuattaren uhkeaa erakkolinnaa, jossa hän oli niin monet kesät ollut. Häntä pöyristytti, ajatellessaan äitiä, ajatellessaan rakastavaa tätiä, jotka olivat eläneet täällä vuosikymmeniä. Mikä mahti, mikä voima se oli, joka oli pitänyt heitä yllä tässä kurjassa asunnossa, sillä aikaa kun hän eli "kultapilvissä". Sitäpaitsi ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän jättäisi sotilassäädyn juuri nyt, jolloin hän oli saavuttanut varman aseman siinä, jolloin hänellä olisi kaunis tulevaisuus edessään.
Kun neiti Segerberg huomasi, kuinka vähän hänen sanansa vaikuttivat, tunsi hän vastenmielistä liikutusta ja alakuloisuutta. Hän nousi ylös, alkoi askaroida illallispuuhissa, ja kesken toimiaan pysähtyi hän sohvan eteen ja puheli, puoleksi hymyillen, puoleksi vakavasti katsellen nuorta miestä, joka tuossa loikoen ja ääneti poltti sikariaan.
"Niin, sen sanon minä sinulle rakas veljenpoikani, jos sinä haluat sinne, niin mene sitten. Sinä saat unohtaa isäsi, äitisi, tätisi, mutta yhtä et sinä saa unohtaa, Rajajokea". Hän koetti nauraa sukkeluudelleen, mutta tuntui siltä, kuin olisi jotain tarttunut kurkkuun. "Muista, poikani, että olet 'kansalaisemme', missä tahansa oletkin", ja hän lähti liikutettuna kiireesti kyökkiin.
Sitten istuivat he tunnin, tunnin perästä ja puhuivat ajoista, jotka olivat menneet ja jotka koittivat. Tuli jo myöhäinen ja Karl Aleksander toivotti hyvää yötä sekä meni siihen huoneeseen, jonka täti oli laittanut kuntoon häntä varten. Huone, jota kutsuttiin vapaaherratar Stjernstedtin huoneeksi, oli muutoin aina asumaton ja oli sellaisena ollut jo kohta puolivuosisataa. Kansan luulon mukaan kummitteli siellä. Vanhan ylpeän vapaaherrattaren sanottiin ilmaantuvan, jos joku ottaisi haltuunsa hänen muinaisen lempihuoneensa. Sitäpaitsi oli huone ainoa puutarhanpuoleisessa sivurakennuksessa, joka oli säilytetty sellaisena, kuin se oli ollut vuosisadan alussa. Siellä oli vielä jälellä vanha fajanssiuuni messinkisten jalkojensa päällä ja vanhat taftiverhot olivat ainoat huonekalut. Kullan värisiksi maalatut seinät ja katon yhdisti toisiinsa koristus, jossa oli viheriöitä ja vaaleita tähtiä sekä kyyhkysiä.
Kaikki tuo herätti Karl Aleksanderissa tuhansia muistoja hänen varhaisemman lapsuutensa ajoilta, muistoja, jotka tunkivat hänen mieleensä sellaisella voimalla, että hän kauan makasi valveilla ahtaassa ja lyhyessä vanhanaikuisessa sängyssä. Vihdoin nukkui hän ja näki unta äidistään, tädistään ja suuriherttuattaresta, jotka kaikki keskustelivat hänen tulevaisuudestaan. Lopuksi tuntui hänestä, että vanha vapaaherratar Stjernstedt tuli hänen vuoteensa ääreen ja mahtavana käski hänen nousta ylös ja jättää sänky, se ei ollut hänen.
Hän heräsi, ja siinä seisoi täti Sandra hänen edessään kahvetarjottimen kanssa ja arveli, että oli jo aika nousta ylös, sillä kello oli kohta kahdeksan.
Viikon päivät viipyi Karl Aleksander Karttulan hovissa, järjesteli asioitaan, allekirjoitti asia- ja valtakirjoja, väitteli Sandra tädin kanssa Karttulan hovin suuremmasta tai pienemmästä arvosta, sillä täti ei vieläkään ollut luopunut tilan ostokysymyksestä. Sitten lähti hän matkoihinsa aikomatta enää koskaan käydä vanhassa hovissa. Hän lähti hyvin rasitettuna ja alakuloisena. Oli ensi kerta, jolloin joku oli selittänyt hänelle, että omalla maallakin oli vaatimuksia hänen suhteensa, että ylipäänsä hänelle otaksuttiin suurempia, yleisempiä velvollisuuksia kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli oppinut yhden velvollisuuden tottelemaan ja uskollisesti suorittamaan sen, mitä muut olivat miettineet ja tehtäväksi määränneet, nyt oli kysymyksessä itse miettiä, tutkia, valita paras ja saattaa se perille. Ei, siihen oli hän vielä liijan vasta päässyt ulos sisäoppilaitoksesta, ja vielä sellaisesta laitoksesta!
Yhden oli hän kumminkin jälleen saavuttanut, tätinsä täydellisen rakkauden ja ihmettelyn, se olikin nykyään ainoa side, joka yhdisti hänet maahansa. Hänen viimeinen käyntinsä tapahtui äitinsä haudalla.
* * * * *
Kun Karl Aleksander viikkoa myöhemmin käveli uudessa soreassa virkapuvussaan Nevskin kadulla Pietarissa, tuntui hänestä koko kotimatka ikävältä, tuskalliselta unelta. Hänen mieleensä muistui pakkaset ja usvat; matala, köyhä talo, kurja huone yksine ainoine talikynttilöineen, tuo vanha, kurttuinen täti ja hänen kissansa. "Ei niin pian kuin mahdollista unohduksiin kaikki nuot", sanoi hän itsekseen seisoessaan katukäytävällä Suuren Tallihovin kadun kulmassa ja katseli mahtavaa näkymöä edessään, tuolla alhaalla Nevalla päin amiraalikunnan rakennuksen kullattua tornia, joka loisti syysauringon valossa, ja tuolla ylhäällä usvaisessa kaukaisuudessa Nikolain asemarakennuksen etusivua ja huippua. Hänen ympärillään kohisi elämä tuhansissa eri muodoissa.