Oli suuren maailman kävelytunti. Korskuvia valjakkoja kiiti hänen ohitsensa tuimimmassa juoksussa, ajajat istuivat leveinä ja varmoina korkeilla istuimillaan, vaunuissa istuu kalpeita miehiä, nenälasit ohuilla korkeilla nenillä, ja naisia moitteettomissa puvuissa. Tuolla tulee eräs kauppakeinottelija — hevonen, valjaat, ajaja, kaikki englantilaistyylisiä. Troskia, raskaita englantilaisia landooita, rämiseviä mustia raitiotievaunuja kulkee alituisesti samaa vauhtia toistensa jälessä, ja äkkiä kiitää niiden ohi nopea puna- tai valkokirjava unkarilainen juoksija, joka petoeläimen nopeudella rientää eteenpäin kaikkien noiden ajoneuvojen seassa. Upseeri-, porvari- ja ylimysjoukkojen keskitse rientää se mutkistellen, ja sen vetämien ajoneuvojen huojuvilla vietereillä lepää tyynyjen keskellä nuori nainen pieni sievä vinttikoira sylissä. Kopealla välinpitämättömyydellä katselee hän vilisevää joukkoa. Kun hän kulkee Morskajan kadun kulman ohi, kallistuvat siniset, punaiset ja valkeat husaari- ja rakuunalakit yhteen, kuiskaillaan ja hymyillään. "Tänään on hänellä heliotrooppi vaatteissaan, minä en kärsi heliotrooppia," kuiskaa yksi upseereista.
Keskellä tuota tuhansien vaunujen synnyttämää jyrinää, jota kumminkin hiukan heikonti puukadut, kuuluu äkkiä rumpujen ja huilujen ääniä, silloin pysähtyy joukko, vaunut ajetaan syrjään ja komppania hovikrenatierejä marssii ohi korkeine nahkalakkeineen, jotka ovat muistoja Napoleon I:sen ajalta, tuon eriskummaisen soiton kaikuessa, joka väräjää ilmassa kauan vielä sittenkin, kun sotilaat ovat kadonneet joukkoon. Karl Aleksander seisoo tunnin, tunnin perästä ja katselee kadun ja suurkaupunkielämän kuvia, jotka alituisesti muuttavat muotoaan ja väriään. Ja silloin hymyilee hän itsekseen hiukan ivallisesti ajatellessaan Sandra tätiä, joka tosissaan oli esittänyt että hän asettuisi asumaan sinne Karttulan hoviin.
Päivällisellä kohtasi hän setä Olbersin ja esitti hänelle niin vaikuttavasti vanhan Karttulan hovin rappiotilan — ei edes vanha kirjavan harmaja kissakaan unohtunut — että ukko Olbers hymyili imelästi ja sanoi syödessään lihavaa "rastegaita" voisulan kanssa: "Minä olenkin ajatellut myydä koko hoidon. Kun äitisi on kuollut, en minä enää paikkaa tarvitse."
"Kenelle sitten"? kysyi Karl Aleksander ihmeissään.
"Vanhalle neiti Sandra Segerbergille, hän on jo aikaa sitten kirjoittanut minulle asiasta".
Karl Aleksander näytti kysymysmerkiltä. Hänessä oli vallalla kaksi rinnakkaista tunnetta, toinen sai hänet kuvaamaan tilan huonommaksi kuin se olikaan, saadakseen ukko Olbersin myymään sen niin halvasta kuin mahdollista, toinen johti hänet ajattelemaan, että jos täti ostaisi tilan, järjestäisi ja hoitaisi sitä, voisi siitä mahdollisesti aikanaan tulla hänelle sievä lahja. Sinne muuttaminen ei tulisi kysymykseenkään, vaan sen voisi myydä. Hän lopetti lauseella, "täti on tyhmä, jos suostuu siihen kauppaan." Neljätoista päivää senjälkeen oli Olbers myynyt Karttulan hovin, kaikkien asianymmärtäväisten mielestä oli hän tehnyt hyvän kaupan.
Karl Aleksanderille seurasi nyt työn ja huvitusten aika, hän piti huolta kummastakin saksalaisella säännöllisyydellä, kuten toverit sanoivat. Hänen palkkansa ei luonnollisesti riittänyt pitkälle, mutta elämä meni kyllä mukiinsa lisäkkeiden avulla Hänen Majesteettinsa Keisarin käsikassasta, yhden ja toisen lahjan avulla suuriherttuattaren yksityislippaasta ja Dodo Davidovitschin anteliaisuuden kautta, vanhaan Olbersiin ei hän koskaan uskaltanut luottaa. Kyllähän ajatus omasta varattomuudesta ja Dodon yltäkylläisyydestä sai useammin kuin kerran hänen sydämensä kateudesta paisumaan, kyllähän hän toisinaan tunsi tuskallisen, melkein sietämättömän asemansa, mutta hän oli nuori, hän voi unhoittaa.
Kaikki kävi kumminkin hyvin, kunnes rykmentti muutamana päivänä sai päällikökseen erään suuriruhtinaan. Silloin tulivat velvollisuudet esiintyä hienosti, vaatimukset aliluutnantinkin elämän suhteen niin paljon korkeammiksi, että Karl Aleksander päätti hakea armeijaan myrskyisen keskustelun ja selvityksen jälkeen setä Olbersin kanssa. Asian ratkaisi eräs pelijuttu muutamassa hienoimmista, vaikka ei paraimmista klubeista, johon hänkin sekoitettiin, ja josta hän voi sanoa: tout est perdu fors l'honneur. Samana päivänä, jona hän sai taapikapteenin valtakirjan, haki hän lupaa siirtoon ja siirrettiinkin maaseuturykmenttiin, joka oli sijoitettu erääseen pieneen Volgan rannalla olevaan kaupunkiin. Suuriherttuattaren, tänä hänelle niin kovana aikana, tekemien arvaamattomien palveluksien avulla tapahtui muutto mitä onnellisimmilla enteillä.
VI.
Tämän maailman mahtajat eivät valitse uskottujaan, lähisimpiään niiden joukosta, jotka ovat "en vue", siihen ovat he itse liijan alttiina suuren yleisön katseille, he etsivät niitä toisen arvoluokan sielujen keskuudesta, sielujen, jotka elävät heijastuksessa, vaitelijaista, lämminsydämisistä henkilöistä, jotka ovat vapaita kaikesta itselöllisestä vallanhimosta, kaikesta itselöllisestä turhamielisyydestä, sellaisista, joita Shakespeare on pukenut ruumiilliseen muotoon Horatiossansa. Vapaina maailman tarpeista etsivät he näiltä sitä sydämen hellyyttä ja osanottavaisuutta, jota jokainen, elämässä itsenäisinkin, kaipaa. Sellainen henkilö oli vanha neiti Natalia Feodorovna v. Hübner ollut keisari Nikolain perheessä. Kansallisuudeltaan tuntemattomana, hänen sanottiin olevan belgialaisen, ilman kotimaata, ilman lähempiä sukulaisuussiteitä, oli hän kohtalon vaihteiden kautta saanut kuolleen keisarin aikana hovissa isänmaansa, kotinsa niin uskontonsakin. Nyt oli hän jo monet vuodet elänyt pienessä kaupungissa Volgan varrella, jossa hän erään kaukaisen sukulaisen perintönä oli saanut vähäisen, vanhanaikuisen, mutta hyvin varustetun talon erään kaupungin etevimmän kadun varrella. Hänellä oli kelpo eläke ja sai hovin merkkipäivinä kirjeitä, kukkia, lahjoja, suosionosoituksia, joista hän, henkisesti puhuen, eli. Jos niitä ei olisi tullut, olisi hän epäilemättä kadottanut sielunsa pontevuuden ja elämänhalunsa. Nuo todistukset siitä, ettei häntä oltu unhotettu, olivat ikäänkuin uutta raikasta verta, ne antoivat hänelle uusia voimia, ne olivat hänelle ainoina kiihoittimina elämään, ilman niitä olisi kaikki ollut varjoa, tyhjyyttä. Tuon hovin suosion avulla oli hänellä kaupungissa hyvin huomattu asema, ja hänen ansiokseen on luettava se, että hän oli tuonut useihin piireihin pienessä maaseutukaupungissa jotain siitä paraasta, joka seuraa hovielämää, joka on sen loistona, sen voimana, sen etuna, siistin käytöstavan ja hienon, varovan hyväntekeväisyyden.