Neiti v. Hübner oli pieni vaaleahiuksinen henkilö, kasvot vielä tuoreet ja punakat. Vuodet eivät näyttäneet rasittavan häntä, ei kukaan, joka näki hänen aikaisin aamuilla hoitavan kukkiaan ja järjestelevän kotiaan, olisi luullut hänen kohta täyttävän kahdeksaakymmentään.
Eräänä syysiltana seitsenkymmenluvulla oli hän innokkaassa puuhassa järjestäessään etevällä aistillaan empiretyyliin koristettua asuntoaan. Tänään olisi hänen pieni perjantai-iltamansa taas jotain erinomaista, jotain, joka eroaisi kaikista muista piireistä tässä pikku kaupungissa, ei edes rykmentin päällikköäkään eikä prokuraatoria tarvinnut pois lukea. Tuo käytöstavan määrääminen, tuo että sai aikaan jotain itselöllistä, jotain, jota ei kukaan muu kuin hän voinut, oli vanhan neidin pienenä heikkoutena — hänen, joka niin monta vuotta oli ollut ainoastaan toisten kaikuna. Tänä iltana oli hän varma asiastaan. Kun sentähden vanhanaikuiset korkeiden, kullattujen pylväiden päällä olevat lamput olivat sytytetyt, visakehyksiset keisari Nikolai I:n ja hänen perheensä kuvat järjestetyt ja puhdistetut jo kymmenennenkin kerran, sytytti hän kuumennetun luodin päällä hiukan benzoëta ja hajupihkaa ja oli nyt valmis vielä suuremmalla varmuudella, ja miellyttäväisyydellä kuin tavallisesti ottamaan vastaan vieraitaan.
Neiti von Hübnerin vieraat olivat aina, kuinka vähälukuisia sitten olivatkin, "puoleksi juhlapuvussa", kuten vanha rakastettava neiti kutsui sitä, herrat ritarimerkkeineen, naiset vaaleassa puvussa. Hänen vieraisiinsa kuului etupäässä rykmentin päällikkö, eversti Popoff, vanha huolimaton herra, joka kotona oleskeli melkein koko päivän puoleksi pukeutuneena ja antoi vielä nuoren ja kauniin vaimonsa talossa tehdä "les honneurs". Rouva, Anna Paulovna oli enimmäkseen pukeutunut tavalla, joka ei ollut vailla noita venäläisille naisille ominaisia koristuksia. Hän oli nainen, jolla oli täyteläinen vartalo, hyvin muodostuneet kasvonpiirteet, siniset raukeat silmät ja tuollainen helposti tunnettava venäläinen, punainen ja vaalea, jotenkin pehmoinen, hieno, ihokarvainen hipiä, joka säilyttää kauemmin kuin muilla naisilla nuorekkaan, melkein lapsellisen kasvojen värin. Nuo niin erilaiset puolisot saapuivat ensimäisinä, täsmälleen kellon lyönnillä.
"Terve tulemaan, herra eversti", — neiti von Hübner käytti aina eurooppalaiseen tapaan arvonimiä, puhutellessaan herroja — "terve tulemaan, Anna Paulovna, aina yhtä nuori ja verevä. No, herra eversti, kuinka se on, saammeko me sotaa tai emme? Saavatko turkkilaiset teurastaa slaavilaisia veljiämme. Kuuleeko hallitus kansan ääntä, onko Gladstone … mutta kas, tuollahan on prokuraattori. Missä teidän rakastettava rouvanne on, terve tulemaan herra kapteeni, ja kapteeni, uusi kapteenimme, jonka te varmasti lupasitte tuoda muassanne…?"
Siten kyseli neiti von Hübner ollenkaan odottamatta vastausta vierailtaan, kun nämät kulkivat sen paikan sivu, joka hänellä aina oli näissä perjantai-iltamissa.
"Mikä hänen nimensä on oikeastaan, tuon uuden taapikapteenin?" kysyi prokuraattori.
"Karl Aleksandrovitsch Segerberg".
"Saksalainen siis", sanoi kapteeni Pomerantzoff hienolla ivalla. "Sjägerberr, niillä on nimiä…" Silloin sattui hän katsahtamaan neiti von Hübneriä, ja se, mitä hän aikoi sanoa, jäi sanomatta.
"Kapteeni on suomenmaalainen, vanhaa ruotsalaista aatelia", sanoi neiti lyhyesti. Sanoja: "vanhaa ruotsalaista aatelia" seuraa Venäjällä aina aivan erikoinen arvo, vanhaan ruotsalaiseen aateliin lukevat muun muassa itsensä ne ruhtinaalliset suvut, jotka luulevat polveutuvansa Rurikin ja hänen seuralaistensa ajoilta, ne niin kutsutut rurikovitschit.
"Niin, hän ei ole mikään 'tusinakapteeni,'" lisäsi Anna Paulovna ja katseli hiukan tirkistäen — sillä hän oli jotenkin likinäköinen — sille suunnalle, josta prokuraattorin ääni kuului. "Hän on käynyt paassikoulun. Tuli sieltä —— kaartiin ja siirrettiin armeijaan. Hän on hyvin viehättävä nuori mies, tänään kävi hän vieraissa mieheni ja minun luona".