Neiti von Hübner näytti levottomalta; tietäisivätköhän he jo kaikki, olisikohan hänen pieni salaisuutensa, jonka hän tahtoi säästää illemmaksi, siis mennyt hukkaan, ja nyt jo niin vastenmielistä kuin se olikin, täytyi hänen tuoda esiin se, mitä hänellä oli sydämellään.
"Karl Aleksandrovitsch Segerberg on erinomainen nuori mies. Te herra kapteeni voitte pitää itseänne onnellisena saadessanne hänet rykmenttiinne. Hänen setänsä on kenraali Olbers, isänsä maata omistava aatelismies, hän on käynyt paassikoulun läpi, seurustelee paraimmissa piireissä Pietarissa, nauttii korkeain henkilöin suosiota." Hän pysähtyi hetkeksi ja lisäsi sitten painolla: "Minä olen tänään saanut kirjeen Lüneburgin suuriherttuattarelta, joka kirjoitti minulle ja pyysi minua pitämään huolta nuoresta miehestä".
Tuskin oli seura ehtinyt ajatella: hän on kirjevaihdossa myös suuriherttuattaren kanssa, ennenkuin ovi aukeni, kukikkaat oviverhot sysättiin syrjään ja sisään astui Karl Aleksander melkein liijan vapaasti ja rohkeasti. Hänellä oli päällään uuden rykmenttinsä puku, jonka Pietarin etevin räätäli oli neulonut ja neulonut siten, että se oli sääntöjen mukainen, mutta kumminkin joillakin pienillä somilla lisäyksillä kaunistettu, joita oli vaikea perehtymättömälle huomauttaa, vaan jotka kuitenkin olivat huomattavia. Hän kävi esiin, suuteli neiti von Hübneriä kädelle, tervehti rykmentin päällikköä ja pataljoonan päällikköä, eversti Ivanoffia, esitettiin naisille ja etsi sitten itselleen vaatimattoman paikan.
Vaikka kaikki seurassa olivat uteliaita kuulemaan nuoren miehen puhelua, kuulemaan uutisia Pietarista, ehkäpä hovistakin, ei kumminkaan ikäänkuin sopimuksen mukaan mitään kysytty. Maakaupunkilaisen kateus pääkaupunkilaista kohtaan, hänen halunsa sellaisenkin rinnalla esiintyä arvokkaana, olla tietävinään asioista yhtä paljon, kuin jossain muuallakin maailmassa, vaikka eletäänkin kaukana Pietarista, vaikutti sen, että oltiin muka kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun, vaikka samalla mitä suurimmalla huomiolla kuunneltiin, mitä vastatulleella mahdollisesti olisi kerrottavaa. Se oli Anna Paulovna, joka vihdoin vapautti aseman. "No, miten luistavat valtain neuvottelut Konstanttinoopolissa", lausui hän ja katsoi Karl Aleksanderia.
Tämä ei ehtinyt vastata, sillä prokuraattori Andrei Ivanovitsch Volgin, suuri slavofiili ja politikoitsija, tarttui näpiästi kysymykseen, kuten poika palloon. "Ne valtain neuvottelut Konstanttinoopolissa ovat kurjinta hutiloimista, mitä meidän vuosisatamme on nähnyt, loistavin, selvin todistus siitä, kuinka ei-slaavilainen Eurooppa on jäänyt jälkeen, kylmennyt, vaipunut uneen, mennyt horroksiin, kaikki nuo vanhuuden merkkejä. Sillä aikaa kun Venäjä ja kaikki slaavilaiset kansat ovat täynnä intoa ja lämpöä Serbian, Bulgaarian asiaan, istuu tuo kylmäverinen Disraeli ja asettelee oikeutta väkivaltaa vastaan, itsevaltaisia arveluja kansan kansallisia uudesta syntymispyrintöjä vastaan. Innostus on kallis lahja, se on nuorison perintöosa, minä olen ylpeä siitä, että kuulun nuoriin kansoihin. Innostus on elämän ensimäinen ehto. Vaikkapa kansa ei voikaan elää pelkästään innostuksesta, on se kaikissa tapauksissa mahtava voima, kaasu, joka kohottaa meidät tähtiin tai räjäyttää ilmaan. Arvostelu, se on kuolema. Mitä ylipäänsä ei voida arvostella, kaikkialla on tahroja. Ymmärrys suunnattuna, kuten Euroopan kansoilla nyt, negatiiviseen työhön, hävittää ne. Me, venäläiset olemme jo ennen vapauttaneet Kreikan, Rumaanian, Montenegron ja Serbian — antaa heidän neuvotella — kun hetki on tullut, paljastaa Venäjä miekkansa ja… Ylipäänsä", lisäsi hän, kääntyen Karl Aleksanderin puoleen, "ollaan liijan ymmärtäväisiä siellä Pietarissa. Katsokaapas innokasta, uskonintoista Moskovaa, seuratkaa Moskovan sanomalehtiä ja te näette, minkälainen on eroitus".
Karl Aleksander tarttui hansikkaaseen, ja kääntyen emännän puoleen vastasi hän tyynesti. "Jos te, Andrei Ivanovitsch Pietarilla tarkoitatte hallitusta, niin ei se kaipaa minun puollustustani, riippumatta minusta, teistä ja sanomalehdistöstä tekee se sen, mikä on parasta, mutta mitä erittäin tulee Moskovan sanomalehdistöön, tuntuu se minusta, minun mielestäni, ryhtyneen vaaralliseen leikkiin".
"Kuinka niin, minkätähden niin?"
"No, noille sanomalehtiin kirjoittajille siitä ei ole mitään vahinkoa, päinvastoin, innostuneina oleminen, suuren isänmaallisen rummun lyöminen tuottaa heille monet ruplat, mutta toiset ne ovat, jotka uskaltavat elämänsä, sielunsa asian hyväksi. Kuinka moni bulgaarialainen ja serbialainen on luottaen noihin suuriin puheisiin pannut kaikki alttiiksi. Jos kreivi Ignatieff voi selvittää tuon vyyhdin muistutuksilla, asiakirjoilla ja lupauksilla, niin on se parasta meille kaikille, jollei, niin tapahtuuhan sekin kyllä aikanaan. Venäjä on kyllin voimakas ja valmis kaikkeen".
"Aikanaan!" ja nyt tulistui prokuraattori todella. Koko Venäjä oli silloin jakautuneena kahteen puolueeseen: Kansa, yleinen mielipide, joka halusi sotaa ja hallitus, joka vastusti sitä, keisari etupäässä.
Neiti von Hübner, joka tiesi hyvin, että valta on pääomaa, jota on varovasti pideltävä, antoi Andrei Ivanovitschin aluksi purkaa sisuaan, mutta ryhtyi ensimäisessä mahdollisessa seisahduksessa asiaan. "Te olette molemmat oikeassa, herrani, ylipäänsä löytyy ainoastaan yksi, joka ymmärtää paremmin kuin sanomalehdistö, kuin kaikki muut tämän asian, ja hänen huomaansa, keisarin huomaan", — ja hänen kasvoilleen ilmestyi rauhallinen, kirkastunut ilme, lausuessaan tuon pyhän nimen — "jätämme me asian turvallisina. Kas niin, hyvät herrat, ei enää mitään kiistaa, kortit odottavat", neiti von Hübner oli harras kortinpelaaja. "Te, Karl Aleksandrovitsch, voitte sillä aikaa huvitella Anna Paulovnaa, jota kortit eivät miellytä."