Tehtiin niinkuin neiti von Hübner oli käskenyt. Karl Aleksander asettui Anna Paulovnan viereen ja sai tältä palkinnoksi katseen, joka upotti hänet hyväntahtoisuuteensa, hymyn, joka synnytti pieniä kuoppia noille vielä tuoreille ja lapsellisen pyöreille poskille. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin korttien kahinaa ja Anna Paulovnan tyyntä, miellyttävää ääntä, kun hän puoliääneen puheli sankarimme kanssa. Sitäpaitsi oli hänellä iloisen luonteen vaihtelevaisuus. Hän puhui elämän kurjuudesta pienissä kaupungeissa, kuten syntyperäinen pietarilainen, sillä se hän oli, kertoi kaikki kaupungin juorut, höystäen niitä mestaruudella ja kyvyllä. Toisin sanoen hänellä oli suurimmassa määrässä tuo kaikille venäläisille synnynnäinen lahja keskustella, jutella, joka on jo itse kielessäkin lukemattomien synonyymien, sana-, ja taivutusmuotojen rikkauden tähden. Kun Anna Paulovna sanoi jotain, jota hän itse piti hauskana, ilmestyi hänen huulillaan hymyä, joka somasti valaisi ja kaunisti hänen kasvonsa. Karl Aleksander ihmetteli sitä, hymyiliköhän siten kaikille, vai keikailikohan hän hänelle, vastatulleelle …
"Siis saatte te meidän luona ottaa huomioon kaikki mitä meillä ei ole, mitä emme saa, emme näe. Meillä ei ole minkäänlaista teaatteria, ei kirjallista piiriä, ei laulajaisia, ei edes paikallissanomalehteäkään, te ette saa nähdä uusia pukuja ettekä kauniita naisia…"
"Mutta nythän te olette liijan ankara, saanhan minä luottaa teidän hyväntahtoisuuteenne ja nähdä teitä." Hän lausui tuon miellyttelevällä äänellä, hymyillen ja vakavalla äänenpainolla. Anna Paulovna kiitti sellaisella katseella, joka tunkeutuu miesten sydämeen. Mutta ikäänkuin hän olisi huomannut sen vaikutuksen, nousi hän nopeasti ylös ja meni emännän luo, joka juuri oli lopettanut pelin, ja silloin alkoi lyhyt ja innokas keskustelu heidän välillään. Anna Paulovna pyyti neiti von Hübneriä, että tämä myöhemmin esittäisi hänen miehelleen Karl Aleksanderia rykmentin ajutantiksi, johon toinen ilolla suostuikin.
Siitä hetkestä alkaen, kun molemmat naiset suunnittelivat juonensa, sai ilta heidän mielestään enemmän sisältöä, se kohotti heidän itsetuntoaan, antoi toiselle henkistä jäntevyyttä, jollaista hän oli tuntenut neljä-, viisikymmentä vuotta takaperin, toiselle tarkoitusperän hänen toimettomalle, jokapäiväiselle elämälleen, tarkoitusperän, joka itsessään tuntui hänestä tavoittamisen arvoiselta, ja joka sen lisäksi näytti aikaan saavan, Jumala tiesi, minkälaisia selkkauksia.
Emännän ja Anna Paulovnan pontevuus ja vilkkaus vaikutti ympäristöön kuin sähkö, ja tuo hauska iltama neiti von Hübnerin luona tuli muistorikkaaksi illaksi pienen kaupungin aikakirjoissa. Kun useimmat vieraista eivät tienneet, eivät tunteneet syytä tuohon tavattomaan vilkkauteen heidän muutoin niin yksitoikkoisissa, nukuttavissa iltakokouksissaan, niin luettiin se Karl Aleksanderin ansioksi. Ja kun oli pakistu ja juteltu, puheltu kaikkea joutavaa, jota "on meidän hengessämme niinkuin tomua huoneissamme", erottiin vihdoin myöhään, ja kaikkien mielestä oli nuori mies sekä "comme il faut" että hauska, niin, vieläpä prokuraattorikin myönsi hänen olevan tavattoman miellyttävän saksalaisen, sillä hänen mielestään oli hän ja pysyi saksalaisena.
Kun Karl Aleksander oli suudellut neiti von Hübnerin kättä, varovasti ja melkein hellästi kietonut samettikapan Anna Paulovnan ympärille, sanonut jäähyväiset herroille, oli kysymyksessä kotiin meno tässä hänelle tykkänään oudossa kaupungissa.
Oli lämmin, pimeä elokuun yö. Päivällä oli ollut ukkosen ilma ja sade, joka oli lioittanut kaikki kadut. Salamat valaisivat silloin tällöin taivaan rantaa, ja huolimatta vasta tapahtuneesta sähkönpurkauksesta, tuntui ilma vielä kostealta ja painostavalta. Likaviemärit purkivat tauteja synnyttävää vettään lämpöisenä yönä, ja kun Karl Aleksander kulki kapakkain ja portterimyymäläin ovien ohi, löyhkäsi niistä voimakas sipulin ja alkohoolin haju, joka Karl Aleksanderista tuntui tahtovan tukahduttaa hänet. Hän kulki kehnosti lankutettua katukäytävää ja katseli turhaan ajuria, joka veisi hänet hotelliin. Raskas, kostea lämpö, humalaiset miehet ja naiset, joita hän kohtasi, ja lokaiset kadut karkoittivat sen hyvän tuulen, joka hänellä oli lähtiessään neiti von Hübnerin luota. Vihdoin saapui hän hotellin luo, joka kuitenkin oli kadun toisella puolen. Oli mahdoton mennä kadun yli, katu-ojat virtasivat kuin kevätpurot, keskikatu oli täynnä lokaa ainakin jalan paksuudelta. Karl Aleksander huusi kadun yli hotelliin, hän tahtoi pyytää ovenvartijaa hankkimaan ajoneuvoja, mutta sellaista ei kuulunut. Juuri kuin hän oli valmis kahlaamaan loan yli, juoksi esiin eräs juutalainen, päällä pitkä lastinkitakki ja hiukset pitkät ja rasvaiset, ja tarjoutui kymmenestä kopeekasta kantamaan hänet kadun yli. Silloin muisti Karl Aleksander jonkun toverinsa kertoneen, että Vilnassa ja muissa länsi-Venäjän kaupungeissa syysloan aikana kuljettiin sillä tavalla katujen yli. Niin vastenmielistä kuin se olikin, päätti hän käyttää sitä tapaa, asettui juutalaisen selkään ja kannatti itsensä hotellin portille. Siellä ei ollut ketään, ja iloisena siitä että oli päässyt perille, iloisena siitä, ettei kukaan ollut nähnyt hänen ratsastustaan kadun yli, maksoi hän juutalaiselle ja meni huoneeseensa. Kaupungissa oli suuremmat markkinat; useimmat hotellin huoneista olivat kiinni. Karl Aleksanderin oli täytynyt tyytyä sellaiseen, jossa ei ollut minkäänlaisia mukavuuksia, siellä piti hänen panna maata epäilyttävän näköiseen sänkyyn, jossa varmasti jo edeltäpäin tiesi olevan kaikellaisia syöpäläisiä. Laitatettuaan vuoteen omista sänkyvaatteistaan, joita ilman ei juuri mielellään Venäjällä matkusteta, laskeusi hän vihdoin levolle ja sammutti lampun. Pienen pyhimyskuvan edessä olevan lampun ja salamien valossa makasi hän kauan valveilla, ja muistellessaan illallisia pieniä voittojaan, oli hän tyytyväinen, hykersi käsiään ja hymyili hiljaisesta ilosta, menestyksen ilosta, sellaisen miehen itsekkäästä ilosta, jota on onnistanut. Sitten näki hän edessään Anna Paulovnan siniset silmät ja kauniin suun. "Hän on kuin Volga sininen, loistava, mutta vähemmän syvä, pehmyt, helposti johdettava ja tyyni", tuumi hän itsekseen ja hymyili taas, hymyili mairitellusta turhamielisyydestä, tyydytetystä oman arvon tunnosta, sitten nukkui hän ja uneksi sinisistä silmistä ja punaisista huulista.
Seuraavana päivänä puhalsi navakka tuuli pitkin Volgan leveää pintaa, aurinko paistoi kirkkaasti, lämmin ilma ja tuuli kuivasivat hyvin lyhyessä ajassa kadut pienessä yhteiskunnassa. Karl Aleksander hankki ajoneuvot — vanhanaikuiset surkeat resut — ja alkoi kauniina aamuna tehdä vierailujaan. Rykmentin lääkärin luona kuuli hän paitsi pitkiä valtiollisia mietteitä, vielä että rykmentti oli huonosti sijoitettu, osittain pieneen kaupunkiin, osittain seitsemän kilomeetrin päässä olevaan kylään. Uusien kasarmirakennusten suunnitelma kyllä oli tehty ja pääasiassa vahvistettu, mutta joen toisella rannalla olevaa asemaa pidettiin epäterveellisenä, sentähden oli yritys viipynyt ja kulki nyt edestakaisin suuressa paperikoneessa, ministeristön eri toimistoissa ja virkakunnissa.
Everstiluutnantin luona piti hänen astua sisään odottamaan; odottaessaan ihaili hän vierashuoneen ikkunasta hurmaavaa näköalaa Volgalle. Leveänä, loistavana ja sinisenä virtasi se rantojensa välissä, joista pohjoinen oli autio ja kasvoi harmaanvehreitä pensaita, ja eteläinen jyrkkä lehtimetsää kasvava. Likempänä näki hän joitakin vanhoja, vehreitä vallituksia, etempänä hedelmiä täynnä olevien omena- ja päärynäpuiden välissä punaisia kattoja ja pieniä kupooleja. Kun hän oli noin tunnin odottanut ja ehtinyt tarkastella huoneen puutteellisia koristuksia, tuli sotamies, palvelija, ja ilmoitti näennäisesti hämillään, että herransa oli mennyt ulos. Samaten kävi vielä parissa muussakin paikassa. Karl Aleksander alkoi tulla vastenmielisesti liikutetuksi ja hänen mielensä synketä.
Vanhimman luutnantin luona otettiin hän vastaan väkinäisellä avosydämisyydellä. Hänen, luutnantin vuoro oli kaksi kertaa ollut tulla koroitetuksi rykmentissä, mutta kummallakin kerralla oli koroitus jäänyt siirrettyjen kaartin upseerien tähden. "Te ymmärrätte, sellaisissa olosuhteissa veltostuu palvelustoimien suhteen." Niin, hän puolestaan toivoi sotaa, sillä hänestä oli päivän selvä, että sota oli tulossa, ja siellä näyttäisi hän, mihin hän kelpaa. Melkein samaa, vaikka eri muodoissa, kuuli Karl Aleksander useammassa kuin yhdessä paikassa. Se tuntui hänestä yhä enemmän ja enemmän vastenmieliseltä Lopuksi oli kaikki liijan tuskallista, hän lähetti pois ajoneuvonsa ja lähti alakuloisena kaupungin puistoon. Sinne oli muutamien vallitusten ja muurien jäännöksille istutettu akasiapuita ja poppeleita, jotka sen jälkeen hoidon puutteessa olivat kasvaneet, niin hyvin kuin olivat voineet. Hän istui erään, pienen kaupungin historiassa muistettavan henkilön tai tapauksen muistoksi pystytetyn, rautaan valetun ja aistittoman muistomerkin vieressä olevalle kehnolle penkille ja vaipui synkkiin ajatuksiinsa.