Hän istui kauan yksin, hänen mielensä oli ihmeellisessä hellyyden, tunteellisuuden ja uhkamielisyyden tilassa. Hänellä oli kirja avattuna edessään, vaikka hän ei sitä lukenut. Sivu sen valkeain lehtien katseli hän virran kiiltävää pintaa. Äkkiä näki hän veneen keinuilevan hitaasti alas virtaa, siinä istui upseeri, se oli hän. Hän ohjasi veneen vanhojen pajujen oksien alle, nousi maalle ja alkoi kavuta ylös jyrkkää polkua. Anna Paulovna punastui hiuksia myöten, mutta mitä hän ajatteli, kuinka hän voi … hän oli hämillään. Sykkivin sydämin istui hän ja odotti, silloin pistäysi hänen nuori, kaunis päänsä esiin humalien seasta, hän oli palavissaan, punainen ja niin hengästynyt, että tuskin voi mitään sanoa.
Anna Paulovna ei uskalla kysyä, minkätähden hän tulee sitä tietä. "No, istukaa alas ja levätkää, te järjetön ihminen", sanoo hän hymyillen. Hän istuu hänen viereensä.
Oli kaunis pyhäilta elokuun loppupuolella. Kaupungiltapäin kuului sotilaiden ja satamatyömiesten laulua ja soittoa, äänien räikeyden ja karkeuden laimensi matkan pituus. Tänne penkereelle kuuluivat säveleet sopusointuisina niiden erilaisten äänien kanssa, jotka kaupungista, virralta ja sen rannoilta kohosivat korkeuteen. He kuuntelivat mielihyvällä slaavilaisen musiikin poljennoltaan iloisia, väritykseltään valoisia, sisällykseltään surumielisiä säveleitä ja katselivat äärettömiä tasangoita ja ihmeellisiä pilvimuodostuksia, jotka mahtavina, tornimaisina kohosivat taivaan lakea kohden pitkiltä, vaakasuorilta pilvivuoteiltaan, katselivat, miten auringon säteet tunkeusivat niiden tummiin usviin ja saivat ne erivärisiksi hehkuvan punaisesta vaalean keltaiseen asti, kutoen noihin väreihin kaikkia eri vivahduksia voimakkaasta indigosinisestä heikoimpaan turkoosisiniseen, mitä silmä voi käsittää. He nojaavat äänettöminä kaiteen yli, katselevat illan hämärässä kaupunkia Volgan kiiltävän pinnan toisella puolen, katselevat miten ne kolme isoa kaarrosta, jotka Volga tekee, loistavat tasangon takaa taivaan värisinä.
Heidät valtaa kokonaan edessään olevan näköalan mahtavuus, ja hän sanoo hiljaa: "Teillä on Nadsonin runot mukananne, lukekaa niistä joku kappale". Anna Paulovna aukaisee kirjan summassa ja lukee kauniin runon.
"Niin lyhyt elo on, vaan paljon sentään. Mä nuorra toivoin, unelmoin — — —!"
Tuo runo, joka hurmasi 70-luvun Venäjän ja on vieläkin kauan herättävä vastakaikua kaikissa hellissä sydämissä, liikutti häntä nyt niin että hänen äänensä vapisi. Hän osasi nuo kauniit värsyt ulkoa, pani kirjan kiinni ja lausui ne hiljaisella äänellä ja eteensä katsoen.
Pimenevän maan pinnalla näkyi pieniä järviä ja lammikoita, jotka kimaltelevat kuni suuret vesipisarat, välkkyvät kaikilla särmiön väreillä, ja sitten yksi toisensa jälkeen himmenevät, sammuvat, häipyvät pimeää, joka voittajana levittäytyy yli avaruuksien. Ja aurinko sammuu kesäyön valoon, joka ei ole valoisaa eikä pimeääkään.
VIII.
Anna Paulovna oli puoleksi makaavassa asennossa leposohvallaan palmuhuoneensa syrjäisimmässä osassa. Hän oli puettu avonaiseen, vaaleaan kaukaasialaiseen surrah'iin, joka oli melkein kesäpuku, vaikka syksyä oli jo kappale kulunut. Laveat hihat olivat tulipunaisella ruususolmulla kiinnitetyt olkatilkkuun. Hänen edessään lattialla oli hajallaan nuottilehtiä. Sohvalla hänen vieressään oli joitakin ranskalaisia ja venäläisiä romaaneja ja aikakauskirjoja, viimeksi tulleet enimmäkseen vielä aukileikkaamattomina. Hän luki Murgerin "Scène de la vie de Bohême", jonka tunteellisuus, aistillinen hehku ja hieno sukkeluus oli suuresti viehättänyt häntä. On oikeastaan väärin sanottu, että hän luki, sillä, löyhytellessään suurella jaapanilaisella viuhkallaan, oli hänen katseensa ainoastaan harvoin kiintyneenä kirjan lehtiin, enimmäkseen katseli hän kaukaisuuteen, ei siihen, joka kangasti palmujen, draceenain ja araliain lehtien välistä, vaan toiseen ainoastaan hänelle yksinään näkyvään.
Syksy oli jo kelpolailla edistynyt, se oli sammuttanut viimeistenkin kukkien loiston ja viimeisten lehtien värin. Ainoastaan synkkämieliset luonteet tuntevat alakuloisuuden tunnetta syksyn lähestyessä, vilkkaat luonteet taas virkistyvät syksyllä, kaikki ne lukuisat vaikutukset, joita kesä heihin on tehnyt, muuttuvat silloin ajatuksiksi. Syksy tuo tullessaan suuria muutoksia, ja se vaikuttaa uusia herätyksiä, antaa aihetta monille mielikuvituksille ja vilkkaalle henkiselle elämälle. Anna Paulovna oli alkujaan hyvin vilkasverinen. Hänestä oli, ja oli aina ollut, syksy se vuoden aika, jolloin hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti nuorteimmillaan. Kauniimpana kuin koskaan ennen loikoi hän nyt tuossa suloisiin unelmiin vaipuneena ja odotti Karl Aleksanderia.