Syntyneenä rikkaassa pietarilaisessa kauppamieskodissa, joka oli eurooppalainen eikä venäläinen, ja ollen nuorin monista sisaruksista, oli koko talonväki hemmoitellut hänet pilalle. Tuskin vielä täysikasvuisena oli hänet naitettu viittätoista vuotta vanhemman sukulaisensa, kapteeni Nikolai Nikolajevitsch Popoffin kanssa, jota kohtaan hän ei tuntenut minkäänlaista taipumusta. Hänen sydämensä oli kumminkin rauhoittunut esiintyessään kauniina nuorena rouvana, jonka mies odotti nopeaa ylennystä. Kodissa, jossa pieni suloinen tyttö hauskuutti loruillaan hänen yksinäisiä hetkiään, kävi kaikki säännöllistä kulkuaan. Kaikki nuo taivaan hyvät lahjat otti hän vastaan ikäänkuin ne olisivat olleet hänen nuoruudelleen ja kauneudelleen kuuluvaa veroa.
Mutta sitten tuli pieneen maaseutukaupunkiin muutto. Se oli hänen elämänsä suuri suru ja koetus. Täällä, vasta täällä avautuivat hänen silmänsä näkemään elämänsä tyhjyyden, toimettomuus vaivasi häntä, varsinkin sen jälkeen kuin tyttö lähetettiin ranskalaiseen kasvatuskouluun. Hän alkoi pelätä lähestyviä vuosia, lähestyviä päiviä. Juuri silloin näinä epätoivon ja levottomuuden vuosina kohtasi hän Karl Aleksanderin. Hänestä tuntui silloin, että elämä, joka oli näyttänyt jo herpoutuvan, oli leimahtanut uuteen liekkiin hänessä, ja hän antautui tuon hänelle uuden tunteen valtaan yhtä paljon intohimosta kuin turmiollisen lukemisen kautta heränneestä kunnioituksesta tuota suurta sanaa, "rakkaus", kohtaan, jota kaikki hänen runoilijansa par préférence olivat ylistäneet. Hän odotti nyt Karl Aleksanderia, joka oli luvannut tulla, tosin kyllä ainoastaan sillä ehdolla, että hän pääsee toimiltaan. Hän ei tullut, ja ensi kerran tunsi hän katkeruutta siitä, että oli odottanut turhaan, tunsi suuttumisen, surun, alakuloisuuden ja häpeän tuskallista tunnetta.
Yhden asian oli Anna Paulovna kumminkin oppinut tällä lyhyellä ajalla. Hän osasi taidokkaasti salata heikkoutensa pienessä juoruisessa kaupungissa. Ei yksikään ihminen, ei edes viekas kamarineitikään, joka epäili kaikkea, tiennyt mitään. Lääkäri kummasteli kyllä sitä voitoniloista, nuoruudenomaista loistetta, joka toisinaan valaisi koko hänen olentoaan, mutta juuri siihen aikaan tuli osa pohjolan muuttolinnuista matkalla etelään päin pitkin Volgaa, ja pyynti ei antanut hänelle enempää aikaa huomioitten tekemiseen.
Ainoastaan yksi henkilö, neiti von Hübner, joka oli nähnyt niin paljon ja joka muisti, mitä oli nähnyt, arvasi kaiken totuuden. Hän arvasi sen taikasauvan avulla, jonka elämä antaa jokaiselle, joka vaan tahtoo käyttää sitä, nimittäin kokemuksen. Naisella on omituinen vaisto rakkausseikkojen suhteen, vaisto, joka vuosien kuluessa vaan teroittuu, kun sitävastoin sama vaisto miehillä vanhetessa heikkonee ja katoaa. Hän huomasi, vaikka ei puhunut siitä mitään, että Anna Paulovnan elämässä nyt oli rakkausseikkoja, hän huomasi sen siitä uudesta tavasta ja ylellisyydestä, jolla Anna Paulovna pukeutui. Hän pukeusi huolellisemmin kuin ennen, käyttäen vaaleita värejä, jotka hyvin sopivat yhteen hänen ihonsa kanssa, hän käherti hiuksensa siten, että hänen kasvojensa leveys salautui niin paljon kuin mahdollista. Sen lisäksi kiintyi neiti von Hübnerin huomio reippaaseen rohkeuteen ja varmuuteen hänen esiintymistavassaan, ja siihen, että hän, joka ennen oli ollut niin puhtaan hyväntahtoinen, ainoastaan säälivän hyväntahtoinen niitä elämän säännöttömyyksiä kohtaan, joista pikkukaupungin juorut kertoivat, nyt puolusti noita samoja säännöttömyyksiä vapaudella, joka tuntui vanhasta, Nikolai I:sen ankarassa hovissa kasvatetusta neidistä melkein sopimattomalta. Anna Paulovna katseli kaikkia asioita nyt pelkäämättä ja arvosteli kaikkia epäilevällä hyväntahtoisuudella. Itse hellyyskin hänen olennossaan, itse hyväntahtoisuus, hyvyys oli muuttanut luonnettaan, saanut jonkullaisen aistillisen muodon. Neiti von Hübnerille ei ollut vaikeaa myöskään tuon taikasauvansa avulla arvata, kuka tuohon muutokseen oli syynä.
Anna Paulovnan yksinkertainen, luonnollinen ja kaikkia kohtaan hyväntahtoinen käytös oli niinä iltoina, jolloin hän neiti von Hübnerin luona kohtasi Karl Aleksanderin, muuttunut siinä suhteessa, että hän häntä kohtaan käytti tavallista kohteliaisuutta, kohteliaisuutta joka oli täysin moitteetonta, mutta joka itse asiassa ei ollut hänen suoran vakavan ja nuoria miehiä kohtaan jotenkin äidillisen tapansa mukaista.
Olisi varmaan väärin sanoa, että Karl Aleksander ihastuneena meni tai lähti kohtauksistaan Anna Paulovnan kanssa. Hän oli löytänyt kauniin loistavan kukan, joka yksinäisenä oli hänen tiellään, hän taittoi sen, vähintään ajattelematta varovasti muuttaa, istuttaa, hoitaa ja rakastaa sitä. Rakkaus oli hänelle kirja, jonka lehtiä hän tuskin oli käännellyt. Hänen harrastuksensa etupäässä yhä vaan tarkoittivat häntä itseään ja omia etujaan. Hän ei ollut vielä kokenut suurta rakkautta, joka tulikatseellaan sulattaa sielut yhteen, vaikuttaa yksilön elämään muodostavasti ja uudistavasti, jalostavasti tai turmelevasti, aina laatunsa mukaan. Eikä sitäpaitsi ole sanottukaan, että kaikki oppivat sitä tuntemaan. Löytyy sellaisia luonteita, jotka eivät ole koskaan oppineet antamaan, vaan ainoastaan ottamaan vastaan, ottamaan vastaan kaikki luonnollisena asiana, myös sydämenkin kalliimmat uhrit, itsekkäitä, joille jossain suhteessa on anteeksi annettava, sillä he ovat, kuten lapset, itse tietämättömiä itsekkäisyydestään. Ennenkuin ihmisissä herää jonkullainen lämmin tietoisuus kieltäytymisen suuresta hyveestä, ennen on siinä tuskin mahdollisuutta rakkaudellekaan.
Suurin lämpö, jota Karl Aleksander ilmaisi Anna Paulovnaa kohtaan, ei ollut niissä onnen sanoissa, joita hän kuiskaili hänen hurmaantuneisiin korviinsa, vaan niissä sanoissa, jotka kerran yksinäisellä hetkellä pääsivät häneltä: Anna Paulovna parkani, on sääli häntä, ah, minkätähden riippuu toisen ihmisen onni toisen onnettomuudesta. Tuollaisen tunteen purkaukseen johtui hän huomatessaan, kuinka paljon sydämellistä, syvää alttiutta oli hänen rakkaudessaan, ja kuinka paljon hän uhrasi henkensä paraista voimista hänelle. Hän ei ollutkaan, kuten Volga, loistava ja matala, päinvastoin huomasi hän, että hänen sielussaan löytyi syvyyksiä, joihin hänen katseensa eivät olleet vielä koskaan tunkeutuneet. Ja kun hän kerran sen huomasi, taistelivat hänessä joka kerta kuin hän meni hänen luokseen, epäilykset, tunto ja intohimot. Ja vielä myöhemminkin, jolloin tottumus jo oli tylsistyttänyt hänen huomiokykyään, tunsi hän kuitenkin kehräävänsä kehnoa monipuolista lankaa, ja, kuten petosta harjoittava pelaaja, ihmetteli hän monta kertaa, kuinka kauan se onnistuisi ja minkälaisella häväistysjutulla se päättyisi.
Karl Aleksanderilta kului kesä ja syksy paremmin kuin hän oli rohjennut uskoakaan silloin kun hän määrättiin tähän pieneen kaupunkiin. Vaikka hän olikin tullut kutsumattomana, vaikka hänestä sellaisena tuntuikin asema tukalalta, vaikka hän myös oli sellaisia ihmisiä, jotka eivät ilman mitään voi saada ystäviä ja tovereita, niin kärsi hän toiselta puolen vähemmän siitä, sillä ensiksikin oli hän yksi niistä, joiden mielestä toverien puute ei merkitse niin paljoa, ja toiseksi eli hän toivossa, että kaikki tasoittuisi, että lopuksikin tehtäisiin hänelle oikeutta.
Anna Paulovnan ja neiti von Hübnerin pontevan vaikutuksen avulla oli hänestä tullut pataljoonan ajutantti, ja siinä toimessa oli hän osoittanut todellisia ansioita harvinaisen säännöllisyytensä ja ahkeruutensa kautta. Pataljoonassa oli kyllä huomattu hänen kunnianhimonsa ja hänen turhamielisyytensä, mutta ei hänen kelvollisuuttaan, ei kukaan hänessä huomannut käytännöllistä miestä, joka hän itse asiassa oli. Ajutanttina oli hän heti ryhtynyt asiaan, josta Anna Paulovna oli huomauttanut, nimittäin saada rykmentille uusi kasarmi. Hän oli löytänyt Volgan vuorirannalla paikan, jota hän piti sopivana. Siellä ei ole vettä, muistuttivat lääkäri ja eversti sekä hylkäsivät ehdotuksen. Karl Aleksander kirjoitti Pietariin, hankki kustannusarvion ja piirustukset porakaivoa varten ja ajoi asiaansa niin että sai rykmentin päällikön puoltolauseen ja allekirjoituksen.
"Ei sentähden, että se mitään merkitsisi," oli viimemainittu sanonut epäilevästi hymyillen, "kuusitoista vuotta on sitä asiaa pohdittu ja siihen se jää, vaan teidän suomalaisen itsepäisyytenne tähden".