Mutta Karl Aleksander oli mennyt mieli kuohuksissa ulos, hänen mielensä kuohui sentähden, ettei hän nyt, jolloin kaikki muut olivat innostuksissa, voinut innostua kuin he. Hän kysyi itseltään, "mitä minussa on, joka tekee minut niin jääkylmäksi? Minkätähden minä en voi kuulla venäläisen sydämen lyöntiä, tuntea sen suonien tykytystä, tuntea sen kuuman veren kuohua suonissani? Olenko minä muukalainen kummassakin maassa?" Hän ei ollut tottunut sellaisiin mielenliikutuksiin, hän tunsi sentähden ensimäisen kerran moneen vuoteen olevansa hyvin onneton, tunsi alentuneensa omissa silmissään. Yksin lähti hän kaupungin puistoon, istui penkille, jolla hän usein oli istunut, katseli kevään, varhaisen kevään ensimäisiä vaikutuksia aavalla tasangolla ja vaipui synkkiin mietteisiin.

Ja sitten alkoi ajatus vapautua, halu lähteä sotaan herätä hänessä. Kaartit eivät olleet vielä määrätyt lähtemään, hänellä ei siis vielä siellä ollut monta ystävistään, entisestä seurustelupiiristään, mutta Dodo Davidovitsch, hänen vierustoverinsa ja ainoa varsinainen ystävänsä, oli siellä. Kun hän oli tehnyt päätöksensä, meni hän kotiinsa ja kirjoitti kirjeen Dodolle, jossa hän pyysi häntä tekemään kaikki, mitä voi, saadakseen hänelle, Karl Aleksanderille, paikan sotajoukossa. Kirjoittaessa heräsi hänessä sellainen epäselvä ajatus, jota pidetään salassa, jota ei itsekään oikein ymmärretä, ennenkuin se sisäisen levottomuuden ja itsekoettelemuksen hetkinä vedetään esille, ja hän teki sen nyt. Hänen täytyi myöntää, ettei se ollut innostus bulgaarein pyhään asiaan, ei myötätuntoisuus tätä uutta ristiretkeä kohtaan, ei edes tavallinen nuorukaisen seikkailuhalu, joka sai hänet lähtemään, hän tahtoi yksinkertaisesti vaan paeta, paeta Anna Paulovnaa, päästä vapaaksi hänen itsensä uhraavasta, mutta väsyttävästä rakkaudestaan. Hän oli väsynyt elämään luotolla, sillä henkisessäkin suhteessa voi elää toisten luotolla. Hän tiesi että se hitunen lämpöä, joka hänessä oli, pysyi vireillä ainoastaan Anna Paulovnan tulen avulla. Ja tästä askeleesta ei hän maininnut sanaakaan kenellekään, ei edes Anna Paulovnalle.

IX.

Se, joka eli Venäjällä keväällä vuonna 1877, ei unohda koskaan sitä aikaa. Koko kansan oli vallannut tuskallinen levottomuus. Venäjä sairasti kuumetta, sen veret olivat kuohuksissa. Huhtikuussa olivat sotajoukot menneet rajan yli Rumäniaan, ja kesäkuussa ei vielä edes oltu saavuttu vihollisen maahan. Oli ponnistettu voimia musertavan iskun lyömiseen, ja lyötiinkin ilmaan; innostus, suuri kiihko oli laimentumaisillaan ja kummastuneena kysyi kukin itseltään: mitä tämä merkitsee? Levottomuuden tunne, salainen kauhu valtasi kaikki kansalliset itserakkaat, kaikki ne, jotka olivat luottaneet taruun sotaväen huvikävelystä, ja sellaisia oli paljon.

Tuossa pienessä yhteiskunnassa, Volgan varrella olevassa pikkukaupungissa, ja erittäinkin sen sotilaspiireissä, jotka muodostivat koko sen elämän ja luonteen, oli sellaista levottomuutta monella tavalla ilmestynyt. Valtiolliset ja sotaliikkeitä koskevat keskustelut upseeriklubissa ja everstin luona olivat yhtä vilkkaita kuin pitkiäkin. Pelipöydällä oli erityiskarttoja Tonavan maista, erityisteoksia Diebitsch Sabalkanskin retkestä Balkanin yli, Moltken teoksia Turkista ja ylipäänsä kaikkea, joka voi jossain suhteessa valaista asemaa. Tuon yleisen levottomuuden vallitessa häipyi se sydämen tuska, joka siihen aikaan vaivasi Anna Paulovnaa. Koko hänen ympäristöstään huomasi sen ainoastaan vanha neiti von Hübner.

Karl Aleksander ei ollut saapunut kohtaukseen: siitä ajasta alkoi hän rohjeta katsoa asiaa sellaisena, kuin se oli, Karl Aleksanderista oli rakkaus ajanhauskuutusta, hänestä nuorta, uutta elämää. Hän ei voinut kieltää, että Karl Aleksander ei välittänyt hänestä, että hän tahtoi päästä vapaaksi. Hän oli huomannut, että rakkaus oli Karl Aleksanderille vieraskielinen kirja, jota hän luki, sillä hän tunsi kirjaimet, hän itse taas tunsi hengen, syvän, sisäisen elämän ja sisällön siinä kirjassa. Tuo herätti hänessä syvää surua, surua, joka toisinaan teki hänelle mahdottomaksi esiintymisen maailmassa. Mitä se hyödytti, kysyi hän itseltään, että oli kesänsä lopulla voittanut sydämen, jos se sydän oli niin häipyvä, että se jo, kun tuskin vielä oli vuotta kulunut, sulkeusi häneltä. Sillä hän tunsi, että hän oli kadottanut Sesam-sanan, joka sen aukaisi hänelle. Mutta ei siinä vielä kylliksi, kauneus, jota hän oli niin hellästi hoitanut, jonka hän piti niin suuriarvoisena, se ei kestänyt nyt syysmyrskyjen aikana. Hän luuli näkevänsä, miten se suli, juoksi pois niiden kyynelten mukana, joita hän vuodatti sen himmenevän loiston tähden. Vanheneminen oli tullut hänelle päähän pistäneeksi ajatukseksi, ja sellaisilla päähän pistäneillä ajatuksilla on sama vaikutus sieluun kuin paranemattomalla, pitkällisellä hivuttavalla taudilla ruumiiseen. Se ajatus myrkytti hänen päivänsä, hävitti kaiken mehun, mitä elämä tarjosi. Kaiken tuon sielun vaivan lisäksi tuli vielä pelko tyttären kotiintulosta. Sen, että se toisi mukanaan uusia kärsimyksiä, uusia suruja, uutta mielipahan aihetta aavisti hän teroittuneella naisen aistillaan, joka ohjasi häntä oikeaan, kun oli kysymys sydämen asioista, yhtä varmasti kuin kompassi osottaa magneetillisen navan.

Kevät oli tänä vuonna tullut tavattoman aikaiseen. Jo toukokuun alussa olivat Volgan rannat hohtavan vehreät, kirsikat ja tuomet täydessä kukassa. Anna Paulovnalle, joka kärsimättömyydellä oli odottanut kevättä, oli ollut paljon vaivaa saada nerokkaisuudellaan ja naisellisella viekkaudellaan kohdata Karl Aleksanderia penkereellä. Hän tahtoi välttämättömästi tavata häntä vielä kerran, ennenkuin tytär tulisi kotiin, jota nyt odotettiin joka päivä. Kohtaus oli kumminkin sattuneiden esteiden takia siirtynyt päivä päivältä, tänä iltana se kumminkin tapahtuisi. Äkkiä, kuten pilvistä pudonneena ilmausi silloin pieneen kaupunkiin tarkastusmatkoilla oleva kenraali, joka tuli asumaan rykmentin päällikön luo, eikä Anna Paulovna huomannut mitään keinoa päästä useihin päiviin vapaaksi kutsumattomasta vieraastaan.

* * * * *

Karl Aleksander istui kumminkin määrätyllä ajalla penkereellä. Hän istui kaidepuun päällä, katseli, näkemättä maisemaa ja odotti kärsivällisesti. Hänelle olivat nämät kohtaukset muuttuneet raskaaksi kuormaksi, jota hän kesti ainoastaan tuskallisella, sellaisissa ihmisissä tavattavalla uhkamielisyydellä, jotka eivät voi vapautua kuormastaan, ja joiden sen lisäksi täytyy salata itse uhkamielisyyttään. Hän odotti kärsivällisesti, hän tiesi tarkalleen, kuinka hän laskeutuisi portaita alas arkaillen, tekisi romantillisen liikkeen, ikäänkuin kuunnellen jotain, samalla tavalla kuin se kohta aina esitetään "Nivan" palstoilla, hyppäisi alas hiukan lapsimaisella tavalla ja koettaisi sitten kiihoittaa häntä loruillaan. Nuo lorut ne olivat kaikista kauheimmat, ne muistuttivat samalla kertaa lapsikamarikeskusteluja ja lainakirjaston tavallisimpia rakkauslörpötyksiä. Karl Aleksander ei ollut vielä oppinut, ei huomannut sitä, että tyhjänpäiväiset rakkauslorut ovat aivan samanlaisia, kaikuivatpa mistä päin tahansa, se on ainoastaan ääni, joka ne tekee toisellaiseksi, ainoastaan suut, jotka lausuvat noita tavallisia sanoja, ovat toisellaisia. Sitten oli hän huomaavinaan hänen silmissään samallaisia nuhteita, joita hän teki itselleen. Hän näki, hän tunsi, että Anna Paulovna oli oppinut tuntemaan hänet, huomannut hänen jo aikaa kyllästyneen tähän romaaniin. Hän odotti joka päivä purkausta, jolloin hän sanoisi, että hän oli petollinen ja uskoton, ja kaikkea muutakin, jota oli lainakirjastoromaaneissa, sitäkin. Hetkisen ajatteli hän jouduttaa ratkaisevaa iskua, vallankumousta, ja sen jälkeen päästä vapaaksi; mutta mitä se hyödyttäisi? Pianhan tulisi tieto Dodo Davidovitschilta, parempi on erota riidatta. Ja jos häntä ei muutettaisikaan sotajoukkoon ja rikkoisi välinsä tykkänään hänen kanssaan, mitä tekisi hän sitten tässä kurjassa pesässä, miten hänen elämänsä sitten kuluisi? Hänkin ehkä kostaisi, saattaisi hänet neiti von Hübnerin, ehkäpä suuriherttuattarenkin epäsuosioon. Ei, hän oli nyt kahleissa, jotka hän itse oli itselleen takonut, ja joita hänen oli kärsiminen, vaikka ne tulivat päivä päivältä raskaammiksi.

Mutta sepä ihmettä, missä hän viipyy tänään, hän, joka tavallisesti on niin sietämättömän täsmällinen? Mitähän jos minä lähtisin pois! Mutta Karl Aleksander ei uskaltanut lähteä. Hän odotti, kuljeskeli edestakaisin penkereellä, katseli, miten päivän vaaleat liekit sammuivat, katseli, kuinka korkealla taivaan sinessä kiiti eräs pyyntimatkoilleen myöhästynyt tornihaukka nuolen nopeudella kohden kotoaan, kuunteli pääskysten liverryksiä, kun ne, kuten taitamattomat lapset, jotka ovat laitetut makaamaan, nukkumisen sijaan huvittivat itseään naurulla ja pakinalla. "Ah, jos minä saisin lähteä kotiin, kuten tornihaukka, ah, jos minä saisin seurata pääskysiä," huokasi hän itsekseen.