Kevätilta levitti hienon vaalean vaippansa puutarhan ja sen kukkivien omenapuiden yli. Oli niin äänetöntä ja hiljaista, että voi kuulla yhden ja toisen valvovan hyönteisen surisemisen, kun se kukkaistuoksun hurmaamana lenteli puiden oksien välissä. Harhailevassa lennossaan sattui tuo pieni yökulkijain pahki kukkien terälehtiin, jotka putoilivat maahan hitaasti ja ladellen kuni perhoset. Silloin tällöin puhalsi virralta tuulen henkäys, tunkeusi kukista vaaleana olevien oksien väliin, puisti niistä alas joukottain valkeita lehtiä ja siemenpölyä ja heti tyyntyi pensaisiin. Suloisia höyryjä kohosi kuohkeasta maasta ja liiteli kepeänä usvana kukkien päällä. Oli kevätkesän pyhä, ihana aika, jolloin elämä jälleen virkoaa, jolloin tunteet nuortuvat ja väsyneet sydämet riemastuvat. Ei edes Karl Aleksander, niin synkkämielisenä kuin olikin, voinut olla hurmaantumatta. Äkkiä heräsi hän unelmistaan siitä, että joku käveli etempänä käytävällä. Siellä hän on, ajatteli hän, niin hän se on, ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan. Nyt lähenee hän, hänellä on uusi puku, niin hienon värinen, vaalean sinipunerva ja keltainen; nyt seisahtuu hän, katselee ympärilleen, mutta miten suloisesti, nyt hyppää hän alas korkealta portaalta niin viehättävän kauniisti, ei, se ei ole hän, vaan ovathan ne hänen silmänsä, hänen punainen suunsa ja … mutta kaikki kauniimpana, nuorena, hienompana ja sielukkaampana. Onko se hän tahi eikö? kysyy hän itseltään, onko hän nukuksissa, uneksiiko hän? Nyt hymyilee hän hänelle, "no, mutta tehkäähän nyt kunniaa, Karluscha," sanoo hän äkkiä ja nauraa hiukan ilkamoiden, hiukan hämillään, hiukan tuttavallisesti, hyvin ystävällisesti ja suloisesti.
"Vera, Vera Nikolajevna, oletteko te todella — Te? Milloin te tulitte, kuinka voitte tuntea minut?" Ja Vera nauroi, nauroi aivan kuin Anna Paulovna paraimmalla tuulellaan. "Minä tulin tänään kenraalin kanssa. En minä tuntenut teitä, mutta minä olen eläissäni ollut tuttu ainoastaan yhden Karl Aleksandrovitschin kanssa, ainoastaan yhden kanssa, jolla on ollut saksalainen nimi Karl, ja kun äiti kirjeissään kuvasi teidät ja puhui Karl Aleksandrovitschistä joka sivulla, muistin minä häntä, ja sitten uskoin aina, että se olisitte juuri te, te ja ei kukaan muu."
"Vera", — ja hän ojensi molemmat kätensä häntä kohden — Vera epäili hetken ja sitten tarttui niihin. Ja siinä tuli sellainen "muistatteko te sitä ja sitä, muistatteko te häntä", että pääskyset heräsivät pesissään, ja satakieli, joka juuri oli aloittanut liverryksensä, vaikeni. Anna Paulovna, jota tänne asti olivat viivyttäneet vieraat ja emännän velvollisuudet, ja joka nyt pelokkaana ja sipsutellen tuli kohtauspaikalle, kuuli jo kaukaa tuon: "muistatteko sitä ja sitä". Kuulusti ikäänkuin siellä olisi ollut kaksi visertelevää "inseparables", noita viehättäviä lintuja, jotka istuvat toisiinsa painautuneina ja kuolevat, jos heidät eroitetaan. Anna Paulovna ensin tyrmistyi, sitten hämmästyi hän edessänsä olevan ryhmän kauneudesta. Lopuksi tuli hän surulliseksi, toivottomaksi hänen äänensä soinnun tähden, äänen, jota hän rakasti niin suuresti, ja jonka pienimmänkin väreen hän luuli tuntevansa niin hyvin, vaan jossa nyt ilmeni hänelle uusia väreitä, joita hän ei ollut koskaan kuullut ennen. Surun valtaamana pakeni hän äänettömästi huoneeseensa, ja ikäänkuin peläten, että joku seuraisi häntä, lukitsi hän oven.
Ulkona penkereellä oli puhelu todella päässyt irralleen.
"Kuinka te tunsitte minut?" kysyi Vera.
"Minä en tuntenut teitä, mutta teidän sananne, 'tehkää kunniaa' muistutti minulle yksinäisten lapsivuosieni suloisimpia hetkiä".
Äkkiä kysyi Vera: "Mitä teette te täällä, minkätähden ette tulleet sisälle luoksemme?" Karl Aleksanderin tuli vastata. Ensi kerran elämässään joutui hän siinä suhteessa ahdinkoon.
"Ei, mutta kuulkaahan, te hän näytätte ikäänkuin teidät olisi pahan teosta tavattu, myöntäkää. että te — —".
Mutta nyt oli Karl Aleksander ehtinyt tointua. "Minä tulin harjoituksista, olin väsynyt ja tahdoin levätä tänä suloisena yönä teidän penkereellänne, vanhempanne ovat antaneet minulle luvan, vieläpä kutsuneet minua tänne. Kauneus on houkutellut minut tänne ja vanginnut," lisäsi hän liehakoivasti, "pitemmäksi aikaa kuin olisi saanut". Hän nousi ylös sanoakseen jäähyväiset ja lähteäkseen, "mutta mitä tietä", kysyi hän itseltään. Uusi hämmennys. He kulkivat käytävää pitkin rakennuksen etusivulle päin. "Hyvää yötä", sanoo Vera ja ojentaa hänelle kätensä, "ajatelkaa, kuinka äiti hämmästyy tästä kohtauksesta".
"Niin, kyllä kai", vastaa hän hermostuneesti, ja menee pitkin vasempaan päin johtavaa käytävää.