Vihdoinkin rauhoittava sana. Anna Paulovna miettii, mitä hän sanoisi.
"Minä en pidä Karl Aleksandrovitschista, hän on…"
"No, mutta kirjeistäsihän saa aivan vastakkaisen käsityksen…"
Silloin menetti Anna Paulovna itsehillitsemiskykynsä. "Kirjeeni, kirjeeni … mutta minä kiellän sinua…" Etemmäksi hän ei ehtinyt, sillä vaikea hermokohtaus teki hänet kyvyttömäksi enempää puhumaan ja säikäytti Veran, joka ennen ei ollut mitään sellaista nähnyt. Koko talo tuli liikkeelle, lääkäri saapui ja selitti, että tapaus oli hyvin arveluttava.
Vera oli hyvin levoton. "Neuvokaa minulle tohtori, mitä minun pitää tehdä, isä on pyytänyt minua suurilla vaunuilla menemään Natalia Feodorovnaa, neiti von Hübneriä, noutamaan paraatia katsomaan".
"Minä olen ruiskuttanut äitiinne morfiinia, niin että te voitte huoleti olla poissa muutamia tunteja".
Vera rauhottui lääkärin sanoista ja lähti neiti von Hübnerin luo. Hän ja vanha neiti olivat hyviä ystäviä. Vera ihaili hänessä maailmannaista, sitä hovi-ilman sädekehää, joka häntä ympäröi, ja hänen sydämellistä, kaikki-ymmärtävää, kaikki-anteeksiantavaa olentoaan. Neiti von Hübner rakasti Veraa yksinkertaisesti sentähden, että tämä oli nuori, kaunis ja hyvinkasvatettu, ja sentähden, että hänen sydämensä ylipäänsä oli taipuisa rakastamaan. Vanha neiti ihastui hyvin Nikolai Nikolajevitschin huomaavaisuudesta. Lämmin auringonpaisteinen kevätilma, komeoissa vaunuissa ajeleminen, kaikki sai hänet hyvälle tuulelle, niin että hän alussa ei erittäin pannut huomiota Anna Paulovnan sairaudelle. Molemmat naiset ajoivat harjoituskentälle, joka oli muutamia kilomeetterejä kaupungin ulkopuolella, lähellä uutta rakennettavana olevaa kasarmia.
Kentällä kohtasivat he Karl Aleksanderin, joka ratsasti kauniilla mustalla venäläisrotuisella hevosella heitä vastaan. Hän näytti kauniilta uudessa kiiltävässä asussaan, hän tervehti samalla sekä tuttavallisesti että lämpimällä äänellä, joka heti herätti neiti von Hübnerin huomion. Vera Nikolajevnakin näytti hyvin ihastuneen näköiseltä. "Onko asian, laita niin", tuumi vanha kokenut nainen itsekseen.
"Nikolai Nikolajevitsch, isänne, pyytää teitä ajamaan ylös kummulle halavan alle, sieltä näette te paraiten juhlamarssin ja kuulette soiton. Sanokaa minulle, Vera Nikolajevna", ja hän kääntyi tenhoavasti, levottomasti ja ihastuneena hymyillen hänen puoleensa, "mitä teillä on tapahtunut? Isänne on, luvallanne sanoen, aivan vimmassa, häntä ei tunne entiseksi".
Vera ei osannut vastata muuta kuin että äiti oli kipeä.
"Minä en uskalla viipyä kauemmin", sanoi Karl Aleksander, "au revoir". Hän laukkuutti pois, niin että näki, miten kiiltäväksi kuluneet kengät hänen hevosensa jaloissa välkkyivät pölyn seasta. Vaunut ajettiin kummulle, johon oli kokoontunut suuri joukko kaupunkilaisia ja maakansaa katsomaan kevätparaatia. Vera hämmästytti koko joukkoa aukaisemalla suuren, punaisen päivänvarjostimen, sillä sellaista ei oltu ennen nähty näillä seuduilla. Päivänvarjostimen ja halavan harvojen oksien alla istuivat molemmat naiset odottaen paraatin alkua. Neiti von Hübner katseli tutkivasti nuorta ystäväänsä, jonka nuorille kasvoille päivänvarjostimen punainen valo loi sellaista loistoa ja terveyttä, että hän näytti huikaisevan kauniilta. "Sinä olet yhdennäköinen äitisi kanssa, tuollaiselta hän lienee näyttänyt ykdeksäntoista, kahdenkymmenen seuduilla", ja vertaillessa sekä arvostellessa yhtäläisyyksiä kuluivat tunnit sotilasnäytelmää odottaessa.