Oli kirjava elämä peninkulmia laajalla tasangolla. Sotamiehet seisoivat komppanijoittain, upseerit ryhmissä rintaman edessä, korkeampi päällystö, osa esikuntaupseereja ja ajutantteja oli ratsuin selässä keskellä tasankoa. Silloin tällöin ratsasti joku ajutanteista täyttä laukkaa milloin yhden, milloin toisen pataljoonan luo, vieden käskyjä ja määräyksiä. Joka taholla ja kaikilla ilmansuunnilla loisti ja kimalteli, punankellervä tomu nousi ylös pilven tapaisena ja osaltaan koroitti suuren ja liikkuvan kuvan kauneutta.
Silloin lähti Nikolai Nikolajevitsch esikuntansa seuraamana liikkeelle tasangon yli, rummut rämisivät ja torvet räikyivat, sotamiehet tervehtivät päällikköään tavallisen kaavan mukaan: ahkeruus on ilomme ja Jumala varjelkoon herra everstiä, aseet loistivat ja välkkyivät kevätauringon paisteessa, kaikki ennusti hyvää, odotettiin paraatia iloisella luottamuksella. Hyvälaatuisen everstin suhteen ei voitu muuta luullakkaan. Ja kumminkin kävi kaikki alusta alkaen päinvastoin. Eversti oli pahalla tuulella, ei mikään ollut hänen mieleistään. Rivit eivät koskaan olleet kyllin suoria. Yhtäkkiä kysyy hän: "Missä on kapteeni Baronin?" — "Kapteeni Baronin", huudetaan joka taholla, mutta kapteenia ei kuulu, "Kapteeni Baronin", vastataan esikunnasta, "on tasangon toisella puolella olevassa viitakossa".
"Mitä pirua hän siellä tekee", kirkui eversti, "täällä hänen paikkansa on nyt. No, voi tuota sotamiestä, tuota tuolla toisessa rivissä, mitä herran nimessä kapteeni ajattelee, onko tuo nyt paraatipuku? Mitä! Repaleita nuo ovat!"
Kapteeni katseli kummissaan everstiään, sellaisena ei hän ollut häntä koskaan nähnyt. Hän painoi sormet lakkinsa reunukseen ja vastasi ajattelemattomasti kyllä:
"Herra eversti on sallinut, on itse…"
Mutta silloin suuttui Nikolai Nikolajevitsch todella. "Minä, minä sallisin mitään sellaista, minä en salli mitään muuta, kuin mitä säännöt määräävät. Kuuletteko sen, kapteeni!" Ja hän mellasti kuin entisaikuiset katsastusherrat.
Sotilaat olivat pelästyneitä, vääpelit pyörivät kuin ampijaiset paperipussissa. Luutnantit arvelivat, että piru oli riivannut heidän everstinsä. Oli tulla jo häpeäjuttu, kun hän kaikkien läsnäollessa haukkui ajutanttiaan erään laiminlyömisen takia, josta hän tavallisissa oloissa olisi saanut ainoastaan pienen muistutuksen. Ainoa, jota onnisti "suuressa kevätpesussa", kuten sotamiehet kutsuivat surullista paraatia, oli Kari Aleksander. Hän seisoi hyvin kalpeana ja kylmäverisenä, odottaen pahinta, hänellä oli syynsä luulla, että eversti hänen tähtensä oli sellaisella tuulella. Hän sentähden hyvin kummastui, kun eversti hänen komppanijaa tarkastaessa lauhtui, niin, vieläpä esitti hänen, kuten sanat kuuluivat "saksalaista säännöllisyyttään" muillekin seurattavaksi esimerkiksi.
Turhaan ponnisti Karl Aleksander terävänäköisyyttään, päästäkseen selville, mitä se merkitsisi.
Niin kumminkin päästiin tarkastuksesta sivu, ja paraatia jatkettiin. Nikolai Nikolajevitsch ratsasti täyttä juoksua kummulle, tervehti totisena, melkein synkkänä tytärtään ja neiti von Hübneriä, sekä asettausi mahtavimpaan sotapäällikköasentoonsa; käsi lanteille, ruumis taaksepäin nojollaan, ohjakset lujalla; kannukset kutkuttivat silloin tällöin oriin kupeita, joka silloin polki maata ja raapi pölyä hyvin muodostuneilla etujaloillaan. Rykmentin soittokunta oli häntä vastapäätä niin etäällä, että komppania mahtui väliin. Pieni juutalainen kapellimestari seisoi tahtipuikko kohotettuna ja silmät puoleksi päästä ulkona katsoen vihastunutta ylipäällikköään, valmiina tämän silmäniskusta aloittamaan tyrttaiolaisen soittonsa.
Silloin annettiin merkki ja rykmentin juhlamarssin raikuessa — se oli alkuaan huonosti valittu, irstas operetti, mutta sittemmin pyhitetty veristen taistelu-muistojen kautta Puolassa ja Turkestanissa — marssivat sotilaat komppanijoittain, pataljoonittain, viimeksi rykmenttinä tarkastusherran ohi käyden, juosten ja juhlamarssissa. Eversti ei tuhlannut kiitoksiaan, Karl Aleksanderin komppania sai enimmät niistä osakseen, joka kerta vastasivat sotilaat lyhyellä hurraahuudolla.