"No niin, Anna Paulovna parka, minä en tahdo tietää mitään, en tarvitse teidän tunnustustanne, sen perusteella, mitä minä luulen ymmärtäväni, annan minä teille neuvon — ja teidän pitää sitä seurata. Karl Aleksanderin tulee jättää kaupunki, minä olen nähnyt tänään kylläksi ymmärtääkseni, että jollei hän matkusta pois, rakas Veramme tulee yhtä onnettomaksi, vaikka ei yhtä rikolliseksi kuin te, ystäväparkani. Häntä täytyy säästää."
"Voi, te olette oikeassa, te olette oikeassa, mutta kuka saa Karl
Aleksanderin siihen?"
"Antakaa sen jäädä minun huolekseni. Teidän tulee pitää huolta ainoastaan itsestänne. Olkaa ankara, olkaa oikeudenmukainen, myöntäkää, että olette huomanneet käytöksenne vääräksi. Tunnustakaa se paha, jota olette tehneet. Alistukaa nöyryydellä sen ansaitsemanne rangaistuksen alaiseksi, ja olkaa varma, että suurin katkeruus on se, että kenties toinen saa kärsiä teidän tähtenne. Se on nykyään kaikki, mitä me voimme tehdä. Kääntykää sen puoleen, joka voi auttaa ja tukea teitä. Te tiedätte kyllä, ketä tarkoitan. Elkäät kaunistelko, voittakaa itsenne, ja te pääsette siitä vapaaksi, mikä teidän asemassa olevalle naiselle on enempi kuin erehdys — häpeästä. Muistakaa, että tyttärenne tähden on uhrattava kaikki, mitä tehdä voi, hänet täytyy pelastaa pienimmästäkin surusta, tuskasta ja levottomuudesta."
Maailmaa kokeneena ja lämminsydämisenä, moittimatta ja rangaistuksella peloittamatta puheli hän Anna Paulovnalle. Hänen mielestään oli eroitus hyvän ja pahan välillä ihmisessä vähemmän siinä, mitä he tuntevat, kuin siinä, mitä he tekevät, vähemmän omassatunnossa kuin teoissa. Muoto oli hänestä pää-asia. Hän oli kyllin ankara paheksuakseen ja moittiakseen vikaa mutta myöskin kyllin hyvin tunsi ihmisluonnon heikkoudet, heittääkseen sen nuhtelematta. Arkana korkeampien luokkien arvosta, hoviaikanaan tottuneena ottamaan vaarin itsestään, oli hän paras neuvonantaja Anna Paulovnalle. Kauan puheli hän hänen kanssaan, itki, lohdutti ja hoiti häntä, kunnes hän oli jokseenkin levollinen ja rauhoittunut.
Silloin koputti joku ovelle, se oli lääkäri. Hän kummastui nähdessään sairaansa niin paljon tointuneen. Lääkärin ja neiti von Hübnerin istuessa sairaan luona, tulee sinne Nikolai Nikolajevitsch, kiihkoisena ja sähkösanoma kädessä.
"Tämä on kaunista, tämä," sanoo hän. Sairas kavahtaa säikähdyksestä.
"Mikä?" kysyy hän ja painaa kätensä sydämelleen.
"Juuri kuin olen nimittänyt Karl Aleksanderin ajutantikseni, saan minä näin kuuluvan sähkösanoman: Kapteeni Segerberg käsketään sotanäyttämölle, kenraali Krüdenerin esikuntaan. Hänen on matkustettava kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa".
"Jumalan kiitos", sanoo Anna Paulovna.
"Jumalan kiitos, sanot sinä! Piru ymmärtäköön naisia," huudahtaa eversti vihaisena. "Päivät päästään on täällä kaikunut: oiva mies tuo Karl Aleksandrovitsch, ja nyt, kun hänet määrätään sotaan — ainoastaan sotaan — niin, silloin sanotaan Jumalan kiitos. Pahinta kaikista on, että sähkösanoma", ja hän käänteli sitä käsissään, "on ainakin kahdenkymmenenneljän tunnin vanha. Karl Aleksandrovitschin on matkustettava iltajunassa".
Anna Paulovna makasi kasvot tyynyssä, hänen ruumistaan tärisytti silloin tällöin nyyhkytykset. Neiti von Hübner kumartui hänen ylitsensä ja kuiskasi ranskaksi: "Nyt vaaditaan rohkeutta, lääkäri katselee teitä. Säilyttäkää salaisuutenne".