Anna Paulovna hillitsi itsensä. "Jättäkäät minut yksin, rakkaat ystävät", sanoi hän tyynesti.
Kaikki menevät ulos, ja Anna Paulovna saa vihdoinkin laskea surunsa ja kyyneleensä valloilleen, hän ei enää koskaan näkisi Karl Aleksanderia.
Salissa oli Karl Aleksander, hän oli tullut sanomaan jäähyväisiä. Hän suutelee Vera Nikolajevnan kättä. "Antakaa minulle muistoksi lapsuuden ystävältäni tuo pieni muistoraha, joka teillä on kaulassa", sanoo hän.
Vera punastuu ja epäilee: "Oletteko nähneet kirjoituksen, joka siinä on?" kysyy hän.
"Olen".
Hitaasti avaa hän vitjat. Se oli ainoastaan pieni, mitätön hopearaha, vaikka kirjoitus siinä oli sisältörikas; "Je sais attendre". Samassa tulee neiti von Hübner sisään, eikä yksikään espanjalainen duenna ole ankarammin vartioinut nuorta sennoraansa, kuin muutoin niin hyvä neiti von Hübner nyt vartioitsi Vera Nikolajevnaa. Hän seuraa häntä eteiseen. Silloin tulevat eversti ja lääkäri sekä talon palvelijat sanomaan jäähyväisiä, sillä tieto kapteeni Segerbergin sotaan lähdöstä oli levinnyt kuin kulovalkea.
Karl Aleksander kumartaa, pyytää tervehtimään Anna Paulovnaa. Eversti syleilee ja rauhoittaa häntä. Jumala olkoon kanssanne, onnea vaan, kurittakaa turkkilaisia, kuuluu silloin. Kaikki seuraavat häntä ulos. Portailla painaa Vera Nikolajevna muitten huomaamatta muistorahan hänen käteensä. Jälleen toistetaan: Jumala olkoon kanssanne, hankkikaa kunniaa rykmentillemme, hyvästi, palatkaa kenraalina. Vera ei sano sanaakaan, hän seisoo suuren portin takana, itkee katkerasti ja kuiskaa itsekseen: "Je sais attendre".
"No niin, tyttöseni, nyt mennään Anna Paulovnan luo", sanoo neiti von
Hübner ja viettää Veralla itsensä sisälle.
Karl Aleksander huokaa helpotuksesta; "Jumalan kiitos, minä olen vapaa taas". Hän rientää asuntoonsa, laittaa vähät tavaransa kokoon matkaa varten. Asemalle on upseerikunta kokoontunut sanomaan jäähyväisiä hänelle, rykmentin marssin raikuessa lähtee hän taas maailmalle, uusia kohtaloita kohden.