Niin pääsi Karl Aleksander onnellisen sattuman avulla ikävästä asemastaan. Jäähyväisittä, huomiota herättämättä, sähkösanoman nojalla ehdottomine sanoineen: "matkustettava kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa", oli hän vapaa kaikista velvollisuuksista. Toverien voimakkaiden eläköönhuutojen kaikuessa nousee hän ensimäiseen, paraaseen vaunuun, joka on täynnä rakuunaupseereja ja intedenttitoimistojen virkamiehiä, ja niin kiiti hän läpi yön uusiin toimiin, uusia tarkoitusperiä kohden. Hän oli viime aikoina niin rasittunut, hänen mielessään olivat niin monellaiset tunteet temmeltäneet, että hän väsyneenä ja henkisesti runneltuneena nukkui, huolensa unohtaen ja nukkuikin hyvin kovalla tilallaan.
Aamun koitteessa kulki hän Brailan, rumaanialaisen rajakaupungin ohi. Puolipäivän aikaan kiiti juna läpi Bukarestin, juhlivan Bukarestin, jonne sodan pauhu kuului vaan kaukaisena, jossa tanssittiin, rulettia pelattiin, jossa viheriät pöydät olivat kultaa tulvillaan, jossa elämä kuohui mahtavin aalloin.
Bukarestiin voi sovittaa slaavilaisen laulajan Jan Nerudanin rohkean vertauksen: "ihminen syntyy rakastamaan ja taistelemaan, Herra itse on asettanut maan Venuksen ja Marsin väliin".
Äkkiä pysähtyi juna lähellä Fratescia, keskellä rataa, etäällä asemahuoneesta. Rata oli tukossa, mahdotonta oli päästä eteenpäin. Karl Aleksander ja rakuuna-upseerit lähtivät vaunusta, huomatessaan, ettei ollut muuta neuvoa, kuin jalkaisin tai ratsastamalla päästä Simnitzaan. Hänen täytyi siis hankkia hevonen, jonka hän saikin erään rakuunaupseerin avulla muutamalta juutalaiselta, ja oli puoli tuntia myöhemmin jo matkalla.
Oli kuljettava ratapengertä, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Ajokalujoukkoja, suuria kuormastovaunuja, isompia ja pienempiä tykkejä, ampumatarvevaunuja kulki yhtenä jonona, niin pitkältä kuin silmä eroitti, ratapengertä ja syöpynyttä, pölyistä tietä myöten. Kaikkien noitten ajoneuvojen seassa ajoivat meluavat rumaanialaiset paimenet suurta teuraseläinkarjaa sotatantereelle. Eräs iso tykki oli joutunut epäkuntoon ja sulkenut koko tien.
Aurinko paistoi polttavan kuumasti ja ilma oli täynnä pölyä. Auringon valossa sinipunervilta näyttävien tomupilvien keskeltä kuului sekaisin eläinten tuskan mylvinää, paimenten huutoja ja kirkumisia, raakoja kiroussanoja kaikilla itämaan kielillä, hevosten hirnuntaa, ajajien kiihoitushuutoja, kanuunatelojen kitinää ja ruoskan läimähdyksiä. Jos ahdingossa sattui särkymään silat, hevonen kompastumaan, tai nuori härkä irti pääsemään, tuli meteli vielä hurjemmaksi. Sotamiehet juoksivat auttamaan, upseerit huusivat ja jakelivat määräyksiään, melu ja kiroukset kiihtyivät kuin myrskytuuli. Tuntui melkein, että kiroussanat halkaisisivat huutajien kurkut. Ja ikäänkuin jättiläisen tahdinlyöntinä kuului säännöllisesti silloin tällöin kanuunain jyskettä kaukaisesta Simnitzasta ja Sistovasta.
Karl Aleksander koetti päästä ratapenkereeltä eteläänpäin, mutta siellä oli hänellä vastuksena Tonavan rämeikkörannat. Pohjoispuolella tietä oli alituiset markkinat, siellä myytiin teetä, paloviinaa ja hedelmiä, vähän etempänä sotamiehet keittivät ruokaansa avonaisissa kattiloissa, tai tattarit nylkivät kaatuneita, vahingoittuneita ja tapettuja hevosia, ja niiden takana taas oli aitoja, liejumaata ja vesilammikkoja. Vaikka oli vasta kesäkuu käsissä, paistoi aurinko sietämättömän kuumasti. Kaikki kevätkesän kasvullisuus, jota ei vielä oltu poljettu lokaan, oli kuivettunutta ja pölyn peittämää.
Matka tuntui ratsastajistamme äärettömän pitkältä. Pölypilvien keskellä näkivät he tunnittain edessään Simnitzan tornien kohoavan kuparinvärisinä taivasta kohden, mutta vasta sitten kuin taivaan kansi oli himmentynyt ja tähdet alkaneet vilkkua, lähestyivät he kaupunkia, ja oli jo keski-yö, kun he ratsastivat linnoituksen portista sisään.
Simnitza, jonka sanottiin olevan sorakasana, on Tonavan varrella. Hävitettyine rakennuksineen ja puistoineen, tyhjine katuineen oli se ikäänkuin pahasti haavoittunut ja kuumetta sairastava. Siellä täällä sen kaduilla ja seinissä oli veritahroja. Rikkiammutuista, kehnoista sairaaloista ja haavain sitomispaikoilta kuului milloin hiljaista valitusta, milloin kovaäänistä voivottelemista. Ainoastaan sairashoitoon kuuluvia sotilaita, kantajia, laupeudensisaria ja pappeja näkyi suloisena kesäyönä liikkuvan kaduilla. Joka paikassa tuntui tulikiven ja karbolin hajua.
Tuskin oli Karl Aleksander ehtinyt nukkua kurjalla vuoteellaan, kun hän päivän koitossa heräsi jälleen kanuunain paukkeesta.