Turkkilaisten pattereista alituisesti kuuluva jumina, tulikiven hajuiset, tupruavat savupilvet, alasputoovat luodit, jotka milloin särkivät kirkon, yksityisrakennuksen, moskeen, milloin tappoivat valjakkoparin tai joukon ihmisiä, merkkisoitot, jotka aamuvarhaisella kuuluivat kukon kiekuraiselta, kaikki ilmoitti hänelle, että hän oli suuren sodan taistelutantereella.
Ihmeellistä, hänkin, joka oli asettunut niin epäilevälle kannalle tuon vapautustyön suhteen, hän, joka ei vihannut turkkilaisia, eikä millään tavalla voinut tuntea innostusta bulgaarialaisia kohtaan, hänkin tunsi joutuneensa hermostuneeseen kiihkotilaan, tunsi jotain selittämättömästä, kuumeenomaisesta nautinnosta, jota olo elämän ja kuoleman vaiheella, taistelu, tuottaa, josta hänen vanhemmat toverinsa olivat niin usein puhuneet. Sellaisessa mielentilassa sai vaara hänet uhkarohkeaksi, veti häntä puoleensa, kuten koski, kuten syvänne imee vettä.
Hän lähti valleille, jossa suuret kanuunat paukkuivat, nousi vallinharjalle ja unohtui sinne, luonnon suuremmoisuuden ja aamun kauneuden hurmaamana. Tonava kimalteli nousevan auringon valossa vehreiden halavien takaa, rumaanialaisen rannan puolella huikaisevan valkeana, veripunaisena ja sinisenä, kuni suuri venäläinen lippu. Sinisessä ja punaisessa, veripunaisessa ja vaaleassa värissä väikkyi erilaisia vivahduksia ja sai virran kiiltävään pintaan hohtavan keltaisia värijuovia. Silloin tällöin putosi alas sähisevä pommi, rikkoen virran pinnan ja räiskyttäen liejua, vettä ja vaahtoa ylös pilviä kohden.
Vastapäinen ranta oli vielä sumuverhon peitossa, jonka läpi ei näkynyt muuta kuin uljas muoto ja selvät piirteet taivasta vasten kuvastuvasta linnoituksesta, mutta äkkiä, ikäänkuin kanuunan ammunnan karkoittamana, alkoi sumuverho liidellä alas virtaa keveinä savumaisina höytäleinä, ja silloin alkoi Karl Aleksander eroittaa vastapäistä rantaa. Se tuli vähitellen yhä selvemmäksi. Se näytti auringon puolelta kellanpunaiselta, varjossa siniseltä. Hän näki erään sotaväenosaston laskeutuvan alas kukkulalta ja tuntikausiksi katoavan näkyvistä maan epätasaisuuden ja yksinäisten puiden tähden. Hänen seisoessaan siinä ja ihmetellessään näköalan kauneutta, alkoi vieressä oleva suuri kanuuna hankkiutua keskusteluun. Sotamiehet kantoivat uutterasti ampumatarpeita. Hyvin nuori luutnantti, punaposkinen kahdeksantoista vuotias nuorukainen, jolla oli pehmeitä, vaaleita haituvia leuassa ja poskilla, komensi miehistöä vakavuudella, joka samalla oli liikuttavaa ja naurettavaa. Karl Aleksander astui alas vallinharjalta ja kysyi, tiesikö hän, missä 18:nen divisioonan 1:nen prikaatti oli.
Luutnantti punastui ja vastasi: "en, mutta kapteeni, joka on tuolla vallimajassa, tietää sen kyllä". Karl Aleksander meni kapteenin luo, tervehti häntä, esitti itsensä ja sai hätäisen, melkein äreän vastauksen kysymykseensä; kapteeni oli kovassa puuhassa raporttiensa kanssa. Kahdeksastoista divisioona oli noin neljä virstaa itäänpäin virran rannalla, luuli hän, mutta ei ollut varma siitä. Äärettömän paljon joukkoja oli kokoontunut pitkin Tonavan rantoja, toivossa, että kaikki olisi valmiina ylimenoa varten, ja nyt oltiin täällä läjässä kuin kalat parvessa, pääsemättä eteen tai taaksepäin. Jos hän tahtoisi jatkaa matkaansa, olisi parasta ratsastaa Fratesciin ja sieltä sitten edelleen eteläänpäin, oli sellainen sekasorto ja epäjärjestys, että — — ja hiukan kumartaen katosi kapteeni jälleen vallimajaan.
Ratsastaa Fratesciin, tehdä kahdeksan kilomeetrin mutka, ei, ennen vaikka miten muuten. Hän mietiskeli itsekseen ja teki vihdoin rohkean päätöksen. Hän jätti hevosensa ravintolaan, pysyi yhdessä kohden koko päivän ja lepäsi useita tunteja matkan vaivojen perästä. Sitten neuvotteli hän kauan ravintolan isännän kanssa, sai häneltä airoparin ja saattajan. Hämärtäessä lähti hän pölyistä tietä pitkin, joka seuraa erästä pientä, Simnitzan luona Tonavaan laskevaa virtaa. Sen rannalta hän löysi joukon korkeaan ruovostoon kätketyitä Simnitzan asukkaiden veneitä, valitsi paraan niistä, työnsi sen vesille, astui siihen ja antoi virran kulettaa sitä ensin Tonavalle ja sitten sitä alaspäin.
Niin kauan kuin hän oli Simnitzan ja Sistovan, rumaanialaisen ja turkkilaisen linnoituksen ampumalinjalla, oli hänen matkansa enemmän kun uhkarohkeaa. Pommit ja kranaatit muodostivat suuria kaaria yli virran, tuhoa tuottavalla matkallaan toiselta rannalta toiselle. Yksi ja toinen pommi putosi heitä lähelle rannan liejuun ja pärskytti sitä satoja meetrejä etäälle ympäriinsä.
Mutta Karl Aleksander ei näyttänyt huomaavan mitään kaikesta tuosta, hän oli ihmeellisen juhlallisella tuulella. Sinä hetkenä, jolloin hän alkoi kahlata ruovostossa, oli hänessä herännyt eloon jotain kauan sitten unohdettua. Kostea ilma, veden loiske, iltatuulen suhina, niin, vieläpä ruovostossa elävän yöperhosen tympeä hajukin saivat hänen muistoonsa ajan kaksikymmentä vuotta takaperin. Ja kanuunain paukkuessa ympärillä valtasivat hänet menneisyyden muistot. Hän muisteli lapsuutensa lyhyitä aikoja, muisti silloisia onnen hetkiä, muisteli miten hän poikana antoi veneensä keinua Merijokea alas, kuuli veden kohisevan sen keulan edessä, näki sen paksuna ja kiiltävänä, kuin öljyn, kiemurtelevan perässä, kuuli sorsan kaakottavan ja kuirin valittavan ruovostossa, kuuli hauin porskahtelevan ja lauttamiesten laulavan yksitoikkoisia laulujaan. Kuinka monet vuodet siitä olivat kuluneet, kuinka paljon hän oli senjälkeen nähnyt ja kärsinyt. Sitten muisteli hän tukkipoikia, heidän hauskoja kepposiaan, hurjaa elämäänsä ja iloisia lauluja. Ja syysiltoja tuulastustulien ääressä lampien rantojen syvissä, tyynissä pohjukoissa. Voi, kuinka paljon muistoja, muistoja, jotka hänestä olivat jo kauan sitten tuntuneet unhoittuneilta, herättivät nyt Tonavan kohisevat aallot hänen sielussaan. Minkätähden hänen, juuri hänen oli täytynyt jättää kotiliesi? Ja taivas kaareutui korkeampana hänen päällään ja syvempänä hänen allaan. Tähtiä alkoi näkyä tummansinisellä pohjalla, vilkkua ylhäällä ja alhaalla.
Virralle näkyivät palavan Sistovan punaiset liekit. Simnitza ja Sistova tuntui hänestä kahdelta kaksintaistelussa olevalta mahtavalta jättiläiseltä, jotka salamoivin silmin katselivat toisiaan virran mustan syvyyden yli. Leiritulia loisti joukottain siellä täällä pitkin virran rantaa ja kuvasteli virtaavasta vedestä, mutta Karl Aleksander oli niin muistojensa maailmaan vaipunut, että hän tuskin huomasi, missä oli, ja minne oli matka.
Hiljaisista unelmistaan, muistoistaan huolimatta, tiesi hän kumminkin, kokemuksensa avulla Merijoelta ja poikavuosiensa jokimatkoilta, jokseenkin hyvin, kuinka pitkälti hän voi ehtiä hiljaisella soudulla kovaa virtaa alas. Hän katsoi kelloaan, neljä kilomeetriä oli upseeri sanonut, se on sitten näillä paikoin, sitä suuremmallakin syyllä, koska koko ryhmä pieniä tulia loistaa venäläisellä rannalla.