Tässä täytyy siis ruveta etsimään maallenousupaikkaa.
Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Tonavan pohjoinen ranta on sen vahvin varustus —, vahvempi kuin Simnitza ja Sistova, Ruschuk ja Giurgevo. Sen heteikössä, hyllyvässä liejussa, petollisessa kaislikossa on aina Katariina II:sen ajoista saakka moni urhollinen Venäjän sotilas saanut tuskallisen kuolemansa. Tunnittain koettivat Karl Aleksander ja hänen soutumiehensä ohjata venettään ruohostoon, tunnittain koettivat he päästä kovalle maalle, likaisina, väsyneinä, nälkäisinä ja märkinä täytyi heidän kerta toisensa perään palata jälleen veneeseensä.
Kanuunat olivat jo vaienneet, tähdet alkoivat vaaleta taivaalla, uusi päivä jo koitti, venäläisestä leiristä kuului merkkisoittoja, ja yhä vaan hapuilivat he kaislikossa ja ruovostossa, silloin kuulivat heidän väsyneet korvansa äkkiä rannalta ammovaa tai mölisevää ääntä.
Rumaanialainen alkoi kuunnella, ja kielellään, joka on puoleksi Ranskan, puoleksi Itaalian kielen tapaista, oli hänellä paljon kerrottavaa Karl Aleksanderille, soutaessaan mätäs- ja kahilikkosokkeloissa. Hetken perästä kuului mylviminen paljoa kovemmalta. Rumaanialainen nyökkäsi päätään tyytyväisenä, ja silloin ymmärsi Karl Aleksander hänet, kapea virtaava puro tuli näkyviin. He ohjasivat veneen siihen, ja pitkin sen vartta olivat puhvelihärät polkeneet tien, joka, niin huono kuin olikin, kumminkin oli tie, jota myöten he vihdoinkin pääsivät ikävästä asemastaan kovalle maalle. Sinne piiloitti Karl Aleksander veneensä. Puoli tuntia käytyään, saapuivat he rantapenkereelle, ja neljännestunti senjälkeen olivat he vihdoinkin leirissä.
Simnitzassa oli vallalla tavaton levottomuus ja kiihko, joka oli tarttunut ympäristöönkin, täällä elettiin levollisina kuin rauhan aikana. Harmaat rivit olivat päästetyt hajalleen, ja osa sotamiehistä kantoi puita ja risuja, iloisesti jutellen; toiset virittivät valkeaa kattilain alle, toiset taas istuivat puoli-alastomina ja paikkasivat paitojaan, takkejaan tai saappaitaan, useimmat istuivat piirissä teekeittiön ja höyryävien patojen ympärillä, kärsimättöminä odottaen aamuruokaansa.
Sotaravintoloitsijan väliaikaisen teltan luona tungeskeli sotamiehiä viinanassakan ympärillä, he ottivat ryypyn, huuhtoivat suutaan viinalla, pyhkivät huulensa ja viiksensä huolellisesti hihoihin ja lähtivät, venytellen ja haukotellen, toimiinsa. Vähän etempänä ruokkosivat sotilaat omia ja upseerien hevosia. Kaikki oli yhtäläistä kuin Krasnoje Selon kenttäharjoituksissa kuumana, kirkkaana kesä-aamuna, lisäksi sellaisena aamuna, jolloin ei odotettu kovaa päivää. Jota korkeammalle Karl Aleksander ehti rantapengertä, sitä selvemmin hän huomasi, kuinka äärettömän paljon joukkoja oli tälle tasangolle leiriytynyt. Niin pitkälti kuin silmä näki, loisti valkeita telttoja aamuvalossa; mutta siellä täällä tiheäin metsä-sarekkeiden kohdalla katkesivat telttarivit, etempänä taas yhtyäkseen säännöllisiksi.
Karl Aleksander hankki itselleen ja rumaanialaiselleen sotamiesten keittiöstä yksinkertaisen aamiaisen, joka maistui hänestä paremmalta, kuin milloinkaan Cubatin ja Dononin ravintoloissa Pietarissa ja lähti etsimään ruhtinas Sasdanadschea ja päämajaa, lähetettyään ensin rumaanialaisen noutamaan hevostaan Simnitzasta. Oli jo iltapuoli käsissä ennenkuin hänen onnistui löytää ruhtinaan teltta, tai oikeammin sanoen, soturin maja ja teltta yhdessä lukemattomien muiden joukosta matalalta kummulta, josta näki yli koko leiripaikan. Teltassa oli ainoastaan ruhtinaan palvelija, joka kiilloitti teekeittiötä ylösalaisin käännetyn laatikon päällä, ja ruhtinaan koira. Palvelija pyysi Karl Aleksanderia istumaan, ruhtinas tulisi kyllä pian. "Istua, ei, maata", vastasi Karl Aleksander, "sillä minä en ole nukkunut kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin", ja hän heittäysi ruhtinaan vuoteelle ja vaipui melkein silmänräpäyksessä raskaaseen uneen.
XI.
Hämärtäessä heräsi Karl Aleksander kiihkeästä, vaikka matala-äänisestä keskustelusta. Hän katsoi tirkistäen ympärilleen. Kaikki oli hänestä outoa, ensin hän ei voinut muistaa, missä oli, eikä miten hän oli tullut sinne, jossa oli. Pahanpäiväisen lampun valossa näki hän edessään niin saippuaiset kasvot, ettei hän tuntenut niitä. Etempänä oli kai vielä toinenkin henkilö, sillä hän kuuli miellyttävän äänen puhtahimmalla ranskan kielellä selittävän jotain, jota Karl Aleksander piti itsepuolustuksena, eikä syyttäkään.
"Meitä syytetään suotta. Me olemme käyttäneet Tonavan kartoittamiseen paljon pontevaa työtä. Ei ole meidän syymme, että Tonavan kartat siitä huolimatta ovat väärät. Tonava on oikullinen impi. Uskokaa minua, tai älkää, mutta se muuttaa joka vuosi sijaansa. Milloin muodostaa se hietamatalikkoja, milloin kaivaa syvänteitä, se on oikukas, kuin veden neidot. Kaikissa tapauksissa on teidän myönnettävä, että vaikkapa kartat eivät olekaan oikeita, ei se ole syynä siihen, että me 24 päivästä asti huhtikuuta, jolloin sota julistettiin, emme vielä ole ehtineet vihollisen maahan. Jos työ olisi toimitettu paremmassa järjestyksessä, paremman harkinnan mukaan, niin…"