Sillä välin oli saipuoitu partaveitsellä poistanut vahdon, ja vähitellen alkoi Karl Aleksander nähdä miehen kasvoja, se oli ruhtinas Sasdanadsche, Aleksander Davidovitsch omassa olennossaan. Mutta miten muuttuneena! Skandinaavialaisilla, anglosakseilla, germaaneilla muuttuvat lapsuudenajan kasvot, niiden ilmeet vuosien kuluessa huomattavassa määrässä, kumminkin voi niissä kansoissa kahdenkymmenenviiden vuotisessa henkilössä huomata paljon piirteitä ja paljon ilmettä, jotka tuntuvasti muistuttavat samaa henkilöä kahdentoista vanhana; mutta itämaisissa kansoissa vaikuttaa kaksitoista vuotta niin paljon, että — voi sanoa — ei ole kysymys muuttumisesta, vaan muutoksesta. Kuka ei ole nähnyt sirojäsenisestä, ihmeen kauniista juutalaistytöstä kehkeytyvän rumavartaloisen, lyhyen, vantteran ja pitkänenäisen neidin. Äänestä Karl Aleksander ensin tunsikin jälleen entisen toverinsa ja lapsuuden ystävänsä keltaiset kasvot korkean kaarevine silmäkulmineen, silmäänpistävän nenän, tummat, syvät ja pieniteräiset silmät sekä kirsikanpunaiset, mehevät huulet.
Syvällä äänellään ja verkkaisella, tyynellä tavallaan vastasi ruhtinas, katsoen kuvastimeen ja huolellisesti sivellen kasvojaan cold creamilla, ihojauheella ja eau de colognella:
"Minä myönnän sen, mitä sanot. Pääasia kaikissa tapauksissa on, ettei meillä ole yhtään ainoaa oikeaa karttaa Tonavasta, emmekä tunne sen kareja, emme syvyyttä, emmekä virrannopeutta. Se, joka tuntisi jonkunkaanlaisen mahdollisen tien alas virtaa, joka voisi sanoa, tästä voi mennä yli, tässä on virta niin ja niin syvä, ja ennen kaikkea, tuonpuoleinen ranta sen tai sen tapainen, hän olisi mies, jota me tarvitsemme. Mutta se on nyt asia, joka ei liikuta minua. Petruscha", huusi hän palvelijalleen, "laita kuntoon, mitä minä tarvitsen kolmena tai neljänä päivänä — kuulehan Josefo-ystäväni", ja ääneen tuli toisellainen sointu, puheeseen toisellainen tahti, "minä kai saan, kuten ennenkin, olla sinun luonasi Murgescon palatsissa Bukarestissa?"
"Paras ystäväni, sinä olet äärettömän tervetullut luokseni. Koko talo on käytettävänäsi. Mutta mitä perhanaa sinulla on toimittamista pääkaupungissamme, tai koskeeko se ainoastaan Rositaa Alcazarissa?"
"Rositaa Alcazarissa", sanoi Karl Davidovitsch, pikemmin ikäänkuin itsekseen, ja hän siveli hienoilla, valkeisilla sormillaan käherrettyjä viiksiään, ja lempeä sekä haaveileva ilme tuli hänen silmiinsä, "Rositaa en minä saane nähdä. Minkäkö tähden minä matkustan Bukarestiin? Kirotut insinöörit ja meriupseerit, jotka nuhjustelevat Tonavan siltain kanssa, keksivät kaikkia mahdollisia syitä hitaudelleen, milloin ovat kartat vääriä, milloin on Tonavan vesi liian korkealla; nyt tahtovat he tietää virran nopeutta, ja sen selville saamiseksi tarvitaan pieni kone, undulaattori, lasiputki, joka koneellisesti mittaa sen heille. Sitä konetta pitää minun etsiä Bukarestista."
Toinen nauroi hienon säädyllisesti: "Niin totta kuin minä olen Josef Murgesco, majuri Rumaanian kuninkaan palveluksessa, on matkasi turha. Etsi Bukarestista maailman paraita multasieniä, etsi viiniä, laulajia ja laulajattaria, etsi samettisilmäisiä ja -ihoisia naisia, ja sinä löydät kaikkea, mitä sinä siinä suhteessa voit vaatia, mutta älä mene vaatimaan tiedettä, taidetta, tarkan matemaatisen työn tuloksia."
"Sitäpaitsi saa sen koneen helpoimmin Wienistä".
"Niin, jos minä en saa sitä Bukarestista, sähköitän minä Pietariin Maantieteelliselle seuralle, siten on se minulla kuudessa päivässä; minä en tunne ketään Wienissä".
Silloin kääntyi keskustelu, ruhtinaan täyttäessä matkareppua, päivän kysymyksiin. Majuri Murgesco puhui päämajasta Plojetschissa, keisarin lempeydestä ja suuresta vaatimattomuudesta, rumaanialaisesta kenraali Maunista, ministereistä ja marsalkeista. Ruhtinas taas kyseli ja antoi vastauksia ylipäälliköistä, kenraali Gurkosta, parooni Krüdeneristä, yli-esikuntapäällikkö Nepokoischitzkista, kaikki nimiä, jotka elivät senaikalaisten huulilla, nimiä, jotka olivat muodostamaisillaan uusia ja kunniakkaita lehtiä maailman historiaan.
Kun Karl Aleksander kuuli kaikki nuo nimet ja puheesta ymmärsi, että kumpikin keskustelija oli ikäänkuin äänettömänä jäsenenä suurella maailman näyttämöllä, kuohahti hänen mielensä kateudesta, niin voimakkaasta, että veri nousi hänen päähänsä. Tuo yksinkertainen Aleksander Davidovitsch, jolla oli ollut sellainen vaiva oppia selvimpiäkin asioita, lekotteli täällä vallan loistossa, oli mukana kaikessa suuressa, jota nyt tapahtui, ja epäilemättä loistavasti edistyisi, sillä aikaa kun hän itse melkein vuosikausiksi unohdettuna oli viettänyt armeijaupseerin halpaa elämää. Nyt oli hän kyllä kutsuttu tänne suurien hyökyaaltojen keskeen, jotka voisivat nostaa hänet korkealle, viedä kauas eteenpäin, mutta epäilemätöntä on, että hänet täällä pantaisiin sellaisiin toimiin, asetettaisiin sellaisiin paikkoihin, ettei häntä paljon nähtäisi eikä kuultaisi. Ja ensi kerran elämässään tunsi hän, ei tosin vihaa, vaan jotain sen tapaista kaikkia sellaisia kohtaan, jotka olivat onnen helma-lapsia ainoastaan sentähden että olivat syntyneet yhteiskunnan suurien keskuudessa. Samalla leimahti kunnianhimo hänessä suureen liekkiin, joka valaisi jokaisen hänen kuluneen elämänsä hetken ja osotti hänelle, miten hän onnellisten tapausten avulla oli melkein tyhjästä noussut siihen asemaan, joka hänellä nyt oli; sen liekki ei tästä päivästä alkaen antanut hänelle mitään lepoa, vaan pakoitti hänet ponnistelemaan ylöspäin, korkeammalle ja korkeammalle, niin korkealle, että hän voisi nähdä lukemattomia sellaisia, kun hän itse nyt oli, ponnistelevan alhaalla.