"Härkäin päälliköksi", sanoi Karl Aleksander, vasten tahtoaan punastuen.
"Niin, älä nyt loukkaudu", Aleksander Davidovitsch punastui vuorostaan. "Kirjeesi oli kiihkeä, ja toimi, vaikkakin halpa, on tärkeä-arvoinen. Sinä et voi arvata sen tärkeyttä. Sen lisäksi on sinun pitäminen silmällä kaikkia tavaranhankkijoita. Se sinään, pyyntösi päästä sotaan, tulla tänne määrätyksi, olivat asianomaiset saaneet niin sanoakseni samalla hetkellä, kuin parooni Krüdener oli päättänyt pyytää apua tuon asian tähden ja siten… Sitäpaitsi minä tulen takaisin kolmen tai neljän päivän perästä, sitten saamme lähemmin puhua asiasta".
Aleksander Davidovitsch oli tahtonut tehdä palveluksen ystävälleen ja toverilleen, nyt loukkautui hän Karl Aleksanderin äänettömyydestä, joka, paremmin kuin sanat, ilmaisi hänen tyytymättömyytensä toimen suhteen, johon hänet oli kutsuttu. Hän sentähden joudutti eroa niin paljon kun voi. "Nyt minun täytyy kuitenkin lähteä ratsastamaan, joutuakseni junaan Festetitschissa. Sinä asut majassani, se on selvää. Petruscha, pidä huolta Karl Aleksandrovitschistä, kun minä olen poissa. Hyvästi, kaikki käy vielä hyvin, olehan vaan kärsivällinen. Vielä eräs asia, esikuntapäällikkömme sairastaa, makaa kenttäsairashuoneessa, muuan pöllö everstiluutnantti hoitaa toistaiseksi hänen tehtäviään. Sinä voit odottaa, kunnes minä tulen takaisin, hän ei tiedä mitään siitä, että sinä olet määrätty tänne". Ja ruhtinas lähti majasta, pudistettuaan Karl Aleksanderin kättä. Heti senjälkeen kuului hänen hevosensa jalkain kapse tieltä.
Karl Aleksander oli suuttunut, perin suuttunut. Hän, vanha paassi, "härkävartioston" päällikkönä, kuten sitä komppanijaa kutsuttiin, joka oli saanut tuon häväisevän vartioitsemisen toimekseen. Hän käveli edestakaisin majassa, sitten aukaisi hän oven saadakseen raitista ilmaa. Tuskin hän oli sen tehnyt, kun kuu täytti huoneen valovirrallaan. Hän nojasi oven pieltä vasten ja seisoi siinä kauan liikkumattomana kuin kuvapatsas, katseli taivasta, jossa tähdet kimaltelivat kirkkaimpina kuin hän koskaan ennen oli nähnyt. Hänen edessään oli orapihlaja-aita, jonka toinen puoli oli pimeä, toinen valoisa, etempänä taivaan rannalla välkkyi mahtava Tonava hopeavärisenä; Tonavan ja puron välillä loisti ja savusi sadottain leiritulia.
Seisoessaan kukkulalla ja katsellessaan leiriä, kuuli Karl Aleksander pauhinaa, taukoomatonta, kumeaa, mahtavaa tohinaa, johon jokainen yksityinen ääni katosi, niinkuin pienet väreet meren aaltoihin. Tohina väliin koveni, väliin heikkeni, tuntui ikäänkuin sadattuhannet miehet, jotka täällä elivät ja liikkuivat öisen tähtitaivaan, telttojen liinakattojen alla, olisivat muuttuneet tarumaiseksi jättiläiseksi, joka oli nukkunut ikuisesti kohisevan Tonavan rannalle, ja jonka hengitys nyt kevätkesän yön hiljaisuudessa kuului.
Taivaan korkeus, yötuulen viileys ja yksitoikkoinen kohina saivat vihdoin Karl Aleksanderin sydämen ja mielen jonkinlaiseen tasapainoon. Viha ja katkeruus muuttuivat alakuloisuudeksi. Minkätähden juuri hän jäisi kuormaväkeen, jäisi jälkeen kun kaikki hänen kanssaan yhdenikäiset olivat kohonneet ylöspäin maailmassa. Hän oli surumielinen ja sääli itseään, mutta samalla hän ymmärsi, että hänen päätarkoituksensa, saadakseen olla mukana suurissa tapauksissa oli löydetty. Sama se, ajatteli hän, tämän lyhyen sodan ajalla — sillä kaikki luulivat sodan alussa, että se loppuisi lyhyeen, olisi ainoastaan paraatimarssi Konstanttinoopoliin — menisi hän eteenpäin. Hän näyttäisi heille, kuinka väärin he olivat häntä kohdelleet. Ja hän teki itsekseen lupauksen, ettei antaisi mitään tilaisuutta, tehdä itseään huomatuksi, mennä ohi. Samassa lenti tähti, tehden pitkän, loistavan juovan tummalle taivaalle. Toivotus tai lupaus, silloin kuin tähti lentää, ennustaa hyvää, tuumi hän itsekseen, nousi ylös ja päätti mennä sotaravintolaan.
Päämajan sotaravintolaa piti eräs eversti Lidoff ja sen hoitajana oli ranskalainen kokki François, sillä oli haaraosastoja kaikkialla, minne suurempia joukkoja oli kokoontunut. Täällä Simnitzan läheisyydessä oli ravintolaksi laitettu sotilasmaja, jota oli jatkettu pituudelleen milloin teltoilla, milloin toisilla majoilla. Sen kehnoihin suojiin kokoontui kaikellaatuisia upseereja. Kun Karl Aleksander astui sisään, oli se täynnä viimeiseen sijaan asti. Siellä näki kirjavan joukon ihmisiä eri roduista ja kansoista. Leveänenäisen, karkealeukaisen ja kelta-ihoisen, puhtaasti venäläisen tyypin rinnalla näki vaaleaverisiä, korkeakasvuisia ruotsalaisten ja saksalaisten esi-isien jälkeläisiä. Etempänä istui seurue rumaanialaisia. Heidän soikeat kasvonsa, tummat, öljyn keltaiset ihonsa, hienot piirteensä osoittivat, että heidän sukuperänsä, samoin kuin kielensäkin juontui Byzanzista ja Roomasta. Säihkyväsilmäisiä, suuri- ja käyränenäisiä kreikkalaisia, pitkä-, mongolilaisviiksisiä, herkulesmaisia tjerkessejä, kulmikkakasvoisia suomalaistyyppejä, sanalla sanoen, näytteitä kaikista niistä kansoista ja roduista, joita lavea valtakunta voi näyttää. Naurun ja puheen sorina, lasien kilinä, pauhina ja laulu täytti kehnon huoneuston. Vaikka ikkunat ja ovet olivat auki, oli sisällä kuitenkin todellisia pilviä ruoan käryä ja tupakin savua. Hikoilevien vieraiden välissä juoksi rasvaisia ja hengästyneitä palvelijoita. Kaikkea tuota valaisivat kitkuavat öljylamput säännöttömällä, väräjävällä valollaan, sillä liekki milloin suureni milloin pieneni, aina sen mukaan kävikö voimakkaampi vai heikompi tuulen henki huoneessa.
Karl Aleksander katseli kauan tyhjää sijaa, vihdoin huomasi etäällä pöydän, jossa näytti olevan vielä sijaa muutamalle henkilölle. Kun hän monen anteeksipyynnön perästä ehti pöydän luo, huomasi hän vastenmielisellä hämmästyksellä, että kaikki pöydän ympärillä istujat olivat siviilipukuisia. Hän ei olisi tahtonut mielellään ensi kertaa ravintolassa käydessään esiintyä sellaisten seurassa, jotka eivät olleet upseereja, mutta muu ei nyt auttanut. Kolme siviilipukuista herraa näytti tuskin huomaavankaan häntä. Yksi heistä kirjoitti uutterasti taskupaperille, toiset kaksi puhuivat innokkaasti ja puoli-ääneen keskenänsä. Karl Aleksanderin harmia lisäsi vielä se, ettei hänen merkeistä ja huudoista huolimatta onnistunut saada käsiinsä yhtään palvelijaa.
Toinen siviilipukuisista herroista, paksu ja verevä herra, poskiparta sellainen, jota leikillä kutsutaan karitsan kyljykseksi, kääntyi silloin Karl Aleksanderin puoleen, esitti itsensä sotakirjeen vaihtajana, herra von Lichtensteininä, ja kysyi saksaksi, saisiko hän auttaa. Minä olen vanha vieras täällä ja minua heti totellaan. Ennenkuin Karl Aleksander ehti vastata, vihelsi hän lyhyeen ja kimakasti, ja ikäänkuin taikavoimalla ilmaantui palvelija pöydän ääreen.
Sanoakseen jotain naapurilleen, kysyi Karl Aleksander jotenkin välinpitämättömästi: "Mitä sanomalehteä te edustatte, herrani?"