"Neue Freie Presseä Wienissä, herra kapteeni".
"Karl Aleksander Segerberg, esikuntakapteeni. Te tunnette siis Wienin?" ja hänen mielensä leimahti tuota kysyessä, hän tunsi, että hän oli löytänyt lähtöpisteen, alun päästäkseen huomatuksi.
"Bin Wienerkind, hab'r Wieneblut, olen syntynyt Pyhän Stefanin luona, — minä olen triple extrait de fine fleur de Vienne", vastasi toinen hymyillen.
"No, sepä sattui", ja Karl Aleksanderin pahatuuli ja alakuloisuus hävisi. Silmänräpäyksessä oli hän unhottanut vihansa, tappionsa, ja nyt tuli esiin toinen puoli hänen luonnettaan: kiihkeä toimintahalu, ja sitä seurasi hänessä aina levollisuuden tila, sisäinen tyydytys, joka etukäteen rauhoitti hänet kaiken ja kaikkien suhteen. "Tahtoisitteko ja voisitteko tehdä minulle palveluksen? Minä tarvitsisin" — jatkoi hän innolla — "koneen, jota sanotaan undulaattoriksi, Tonavan virran nopeuden koneellista mittausta varten. Jos sellaisen voi saada Wienistä, niin voitteko sanoa minulle, kuinka pian sen voi saada tänne?"
Herra von Lichtenstein mieltyi asiaan, "gewiss, gewiss", vastasi hän. "katsotaanpas. Jos minä vielä tänään ratsastan Festetitschin asemalle, sillä täällä ei minulta oteta sähkösanomaa, sähköitän toimitukselle ja pyydän ensi postissa saada koneen, jonka te tahdotte, niin ehtii se tänne kolmessa vuorokaudessa. Minä teen teille tuon palveluksen, eikä se maksa teille penniäkään, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla".
"Ja se on?"
"Että te, milloin voitte; autatte minua kirjeenvaihtajana tiedoillanne".
Karl Aleksander lupasi, tarjosi kirjeenvaihtajalle pullon olutta, ja mainittuaan, että hän asuu sivuajutantti ruhtinas Sasdanadschen teltassa, poistui iloisena pienestä tempustaan, ja riemastuneempana kuin hän pitkään aikaan oli ollut.
Odottaessaan Dodo Davidovitschia, tarkasteli hän asemaa ja oloja. Ensin haki hän päämajan. Se oli kukkulalla, keskellä jotain puutarhantapaista. Pientä, jokseenkin rapistunutta rakennusta, jota kutsuttiin linnaksi, ympäröi pohjoispuolelta todellinen, lukemattomista kuormavaunuista ja kanuunan lavoista muodostunut vallitus, joiden väliin oli sidottu hevosia. Tonavan puoleisella sivulla linnaa oli aukea, ruohoa kasvava kenttä, jota varjosti rivi vanhoja jalavia. Kentän yli, jota vartioitsi kasakkavartiosto, nähtiin silloin tällöin rientävän ajutantteja sisään ja ulos linnasta. Toisinaan näkyi ylipäällikön korkea vartalo, kauniitten esikunta-upseeriryhmien ympäröimänä, seisovan kaukoputken edessä, joka oli asetettu puutarhaan; hän näytti tutkivasti katselevan vastapäistä rantaa ja Sistovan muureja. Etempänä idässäpäin, suurien jalavien alla näkyi jonilaistyylisen temppelin muotoinen huvila. Sen otsikossa oli ollut kirjoitus, rakkauden ja rakkaudenjumalan ylistys, jota kumminkin nykyisissä olosuhteissa oli pidetty sopimattomana, ja sentähden poistettu. Vielä voi epäselvästi eroittaa kirjaimet. Huvila oli määrätty keisarin asunnoksi.
Karl Aleksander suuntasi askeleensa viheriälle kentälle, sen alapuolella soitteli rykmentin soittokunta. Ympärille oli kerääntynyt tiheä piiri sotamiehiä, aliupseereja, rumaanialaisia ja bulgaarialaisia talonpoikia ja naisia. Sistovasta ja Simnitzasta karkoitettuja porvareja ja muutamia armeijaupseereja. Viime mainitut näyttivät enemmän katselevan ympärilleen, kuin kuuntelevan soittoa. Enemmän viehätti joukkoa, samoin kuin Karl Aleksanderiakin ryhmä upseereja, jotka kävelivät linnan edessä olevalla ruohikolla tai seisovat plastillisissa asennoissa suurien, pehmeälehtisten jalavain alla.