Kesäinen aurinko vuodatti kultaista hohdettaan kauniille taululle, ja sai hohtavan punaisen, vaalean ja sinisen, pukujen kullan ja hopean näyttämään suurelta loistokasvilta, ruohokenttien tasaista, vehreää taustaa vasten. Karl Aleksander oli samoin kuin ajutantit ja esikunta-upseerit pukeutunut huolellisesti. Hän ei tahtonut, että hänet ilman mitään sekoitettaisiin armeija-jalkaväkeen. Erittäinkin piti hän huolta, että pieni maltalaisristi, joka osoitti hänen olleen paassina, oli näkyvissä. Esikuntaupseerien joukossa näki hän useita tuttavia. Ajutantin, joka hyvin tärkeän näköisenä meni juuri tervehtimättä hänen ohitsensa, tunsi hän myös. Niin, muistipa hän vielä, että tämä oli hänelle kolme ruplaa velkaa. Tuolla on tuo kaunis rumaanialainen majuri Murgesco, "mitähän, jos menisin sinne, tervehtisin häntä ja sanoisin, että olen tilannut koneen Wienistä", mutta Karl Aleksander ei mennyt. Paitsi sitä, että häntä hävetti koko asia, oli hänellä vielä toinenkin syy. Hän itse oli palvellut arvokkaammassa rykmentissä, hän muisti, miten hän kohteli yksinkertaista jalkaväkiupseeria. Ajatella, etteivät he vastaisi hänen tervehdykseensä tai jos — sitä voi tuskin otaksuakaan kumminkaan — vastaisivatkin — mutta jatkaisivat toimiaan, keskusteluaan ja kävelyään, väliäpitämättä hänestä. Ei, olkoot nuo ylimysystävät rauhassa — jonain päivänä hänkin … ja hän lähti pois suorana, ylpeänä nopein askelin, jotta "ylimysystävät", nuo "maffit", kuten heitä armeijassa kutsuttiin, eivät näkisi häntä utelijaan alhaison kirjavassa joukossa, Hän tiesi kyllä, että nuo saavuttamattomat, isoiset, jotka nyt olivat täällä vallan ja loiston välittömässä läheisyydessä, olivat paraimpia ja rakastettavimpia ihmisiä maailmassa, jos heidät kohtasi vähemmän julkisella paikalla. Täällä esti heidät siitä ainoastaan turhamaisuus, halpa intohimo, joka tuntuu olevan aikamme vika. Sillä vaikkapa se onkin ollut kaikkina aikoina paheena, vikana, niin on se vasta meidän päivinämme päässyt valtijaaksi.
Heinäkuun aurinko paistoi kuumasti. Karl Aleksander lähti sentähden kilomeetriä etempänä, virran rannalla olevalle kukkulalle, jossa ryhmä suuria jalavia ja kastanjoita näytti tarjoovan hänelle lepoa, varjoa ja viileyttä. Ehdittyään kukkulalle, huomasi hän siellä erään kastanjan juurella vanhan majurin, joka istui puun rungon ympärille laitetulla penkillä. Vanhus istui kirja kädessä. Karl Aleksander oli nyreissään, sillä hän oli toivonut saada olla yksinään ajatuksineen. Kun hän katsoi tarkemmin majuria, näki hän, että tämä nukkui. Hän tarkasteli nukkuvaa ja huomasi, että tämän leppeissä, puhtaasti venäläisissä kasvoissa kaikesta karkeudesta huolimatta ilmeni niin paljon suopeutta ja hyväntahtoisuutta, että hän kuitenkin päätti istua penkille saman puun alle.
Karl Aleksander oli kasvanut jokiseudussa, hän rakasti näkö-aloja viheriärantaisiin ja leppoisalehtoisiin jokilaaksoihin, hän oli nähnyt Merijoen, Nevan ja Volgan rannat kaikellaisessa valaistuksessa, mutta mitään kauniimpaa, kuin näköalan Tonavalle, jonka hän nyt näki täältä kastanjain tummien latvojen alta huikaisevan valoisena kesäisen auringon paisteessa, ei hän luullut koskaan nähneensä. Hän näki, miten Tonava etäällä, silmänkantaman päässä, virtasi matalain, sinivehreäin kumpujen välissä, tuli näkyviin kauniina kaarena Sistovan ja Simnitzan muurien välistä, loisti ja välkkyi kesäpäivän kirkkaudessa ja häipyi näkyvistä kaukana lännessä satalukuisen, matalan ja vihreän saaririvin väliin, joka oli sen kirkkaalla pinnalla ikäänkuin malakiittinen helminauha suurella kristallilevyllä. Etelässäpäin oleva tasanko kimalteli kaikilla vivahduksilla vehreän ja sinipunervan välillä. Leiristä kohosivat valtavina, pehmeinä "An der schönen blauen Donaun" säveleet, jota rykmentin soittokunta soitti. Kaikki oli niin rauhaisaa, hiljaista ettei olisi voinut luulla tuolla alhaalla olevan kahtasataatuhatta taisteluun valmista miestä, ja että ainoastaan kymmenen päivää myöhemmin sadat, jopa tuhannetkin urhoolliset sydämet olivat lakanneet sykkimästä, löytäneet hautansa viheriällä tasangolla, jossa hirssi- ja vehnävainiot nyt huojuivat tuulessa ja näyttivät vehreiltä kuin smaragdit.
Karl Aleksander istui penkillä ja muisteli Volgan rannalla olevaa pikkukaupunkia, kaunista Anna Paulovnaa ja hurmaavaa pikku Veraa. Menneisyyden muistot saivat hänet uinailemaan tulevaisuudesta; hän alkoi kuvitella mielessään tulevaisuuttaan. Hän olisi ponteva, maltillinen ja loistavan urhoollinen, hän olisi ensimäisenä vihollisen varustuksissa, saisi Yrjönristin ja korotettaisiin majuriksi. Paljon tovereita kaatuisi ja useita avonaisia paikkoja ilmaantuisi; epäilemättä hän ylenisi ennen sodan loppua everstiksi — "ja silloin", tuumi hän, "silloin otan minä hänet, Veran, otan hänet aivan yksinkertaisesti, haen kaartiin, Suomen kaartiin, sillä noitten maffien en minä anna enää ylvästellä itselleni."
Sistovan ja Tonavan rannalla olevan Abdul Kerimin valleilta alkoi kuulua pauketta. Kanuunat olivat jälleen alkaneet soittaa jymeää baasiaan, kiväärintuli rätisi. Parvittain raakkuvia variksia ja kirkuvia naakkoja kohosi pilviin ja tuskallisesti parkuen pakeni kalalokki pitkin virran pintaa. Karl Aleksander hypähti ylös ja majuri herasi. "Mitä nyt, mitä se merkitsee?" kysyi edellinen muitta mutkitta.
"Oh, se on kai joku torpedoveneistämme, joka on tehnyt turkkilaisille taas jonkun kepposen", sanoi majuri. Samassa näkivät he erään noista pienistä aluksista, jotka tekivät turkkilaisille niin paljon vahinkoa, äärettömän kiivaasti kiitävän virtaa alas. Se tuli muutamasta Tonavan pienestä sivujoesta ja pyrki Dobrudschaan, jossa Venäjän muu laivasto oli ankkurissa.
"Ah noita kunnon poikia;" sanoi majuri. "Herra varjelkoon heitä. Tiedättekö, nuori ystäväni, että tuntuu turvalliselta ja mieltä ylentävältä nähdä poikamme taistelussa. Silloin saa lohdullisen vakuutuksen siitä, että se voima ja kunto, jota kansassamme on, on voittamaton. Kaikki, mitä he tekevät, nuo harmaat pojat, sujuu niin yksinkertaisesti, keveästi ja luontevasti, että on vakuutettu heidän voivan tehdä satoja kertoja enempi, vieläpä kaiken, jos niin tarvitaan. Kun näkee heidät tuossa pähkinänkuoren kokoisessa aluksessa, ymmärtää, ettei se ole tuollaista itse kunkin tuntemaa pikkumaisuutta, turhamielisyyttä, hetkellistä kuoleman uhmaa, joka saa heidät siihen, mitä he tekevät, vaan toisellaista tunnetta, paljoa voimakkaampaa, joka on muodostunut niin eheäksi, että, vaikka he ovatkin paljoa alttiimpana kuolemalle kuin me muut, tuntevat itsensä turvallisiksi ja varmoiksi Jumalan huomassa. Ja millaisia vaivoja he kestävät, yövahtia ja ikävää oleskelua liassa ja siivottomuudessa. Se ei ole kunniamerkkien toivo, tai mainioksi tulemisen halu, eikä ne myöskään ole uhkaukset, jotka saavat heidät tuohon. Siihen vaaditaan kokonaan toista, voimakkaampia vaikuttimia, ylevämpää tunnetta. Sellainen tunne on jokaisen venäläisen povessa, mutta hän kätkee sen sydämensä pohjalle. Se ilmenee ainoastaan harvoin, sillä he eivät halua sillä komeilla. Se on rakkaus isänmaahan.
"En koskaan minä ole huomannut sitä niin selvästi esitettynä kuin tässä, paraan venäläisistä, kreivi Leo Tolstoin kirjassa, ne ovat hänen sanojaan, joita minä ajatuksina olen kertonut.
"Ja katsokaappas," jatkoi hän, "ranskalainen, englantilainen, saksalainen on urhoollinen vakaumuksestaan, hän on aprikoimalla siksi tullut, hän ymmärtää. sen välttämättömyyden; mutta venäläinen, hän on liian luonnollinen ja alkuperäinen senkeltaiseen urhouteen, hän on tunteensa tähden urhoollinen, hänessä se lähtee sydämestä, hän taistelee ja kuolee siinä, mihin hänet on asetettu, sillä hän ei voi muuta.
"Mutta suokaa anteeksi, minä en ole esittänyt itseäni, nimeni on Ilja Iljitsch Agafonoff, majuri Woroneschin rykmentissä, olen hakenut armeijaan saadakseni olla sodassa."