Karl Aleksander sanoi nimensä ja, että hänkin oli hakenut armeijaan saadakseen olla sodassa.
"No, sen minä sanon," huudahti Ilja Iljitsch, "ei mikään todista paremmin, kuinka pyhä tämä sota on, kuinka puhdas se tunne, joka on pakoittanut kansamme tähän sotaan, kuin se, että minä, vanha mies, olen jättänyt kodin, vaimon ja lapset kurittaakseni noita murhaajia ja että tekin, vaikka olette toista rotua, toista verta, olette tehneet samoin. Me kohtaamme toisemme taistelussa saman jalon ja pyhän asian edestä. Me taistelemme sydämen halusta suuren tarkoitusperän tähden, emmekä turhamaisuudesta. Herra on kanssamme."
"Kuka on teidän ylipäällikkönne?" kysyi Karl Aleksander.
"Parooni Nikolai Loginovitsch Krüdener III."
"No, sitten me tavataan kyllä usein, minäkin tulen lähinnä olemaan hänen esikuntapäällikkönsä alaisena. Mutta lienee jo aika lähteä leiriin."
He lähtivät yhdessä leiriin, katselivat miten sotamiehet huvittelivat itseään. Toiset soittivat harmonikkaa, muiden tanssiessa rumanialaisten talonpoikaisnaisten kanssa. "Ohoi," haukotteli eräs nuori sotilas, loikoessaan nurmikolla, "oltaispahan vaan toisella puolella." — "Veli kulta, voit olla varma siitä, että me pääsemme yli toiselle puolelle; mutta pääsemmekö takaisin tälle puolelle, tietää ainoastaan armollinen Jumala," vastasi vanha aliupseeri, istuen turvallisena tavaralaatikon päällä ja tupakoiden, sekä syljeskellen ympärilleen.
XII.
Karl Aleksander odotti hyvin levottomana herra von Lichtensteiniä. Hänestä tuntui hyvin vastenmieliseltä ja harmilliselta, jos tämä saapuisi liijan myöhään, se tahtoo sanoa, sittenkuin Dodo Davidovitsch olisi palannut Bukarestista. Toista olisi, jos Karl Aleksander saisi haluamansa koneen useita päiviä ennen Dodon palaamista. Siinä tapauksessa ei hän voisi sota-aikana, jolloin jokainen hetki oli kallis, olla jättämättä sitä päällikölle, jos se kerran vaan olisi hänen käsissään. Jo oli kolme päivää kulunut, ja Karl Aleksanderin levottomuus yhä suureni, sillä senkaltaista tilaisuutta ei kyllä heti olisi tarjolla; sitä paitsi oli hänestä vastenmielistä olla leirissä ilmoittamatta itseään asianomaisille.
Voi sentähden ymmärtää hänen ilonsa, kun neljäntenä päivänä heti puolipäivän jälkeen herra von Lichtenstein ratsastaa leiriin, tuoden suurta, siroa koteloa. Uuttera sotakirjeenvaihtaja oli mennyt puoliväliin unkarilaista rajaa, ollakseen varma koneen saamisesta. Leirissä oli melkein mahdotonta saada hyvissä ajoissa, mitä postissa oli tullut, niin äärettömän suuri oli kirjeiden ja pakettien tulva.
Vielä samana päivänä lähti Karl Aleksander pukeuduttuaan huolellisesti, päämajaan. Ruohoisella kentällä soitteli taas rykmentin soittokunta, vetelehti upseereja, oli joukoittain sotamiehiä ja rumaanialaista rahvasta, ja keskellä kenttää seisoskeli "ylimyksiä, maffeja", käveleskeli arvokkaina ja katseli Karl Aleksanderia ylpeästi. Tänään hänellä oli asiaa, tärkeä toimi, tänään astui hän rohkeasti linnan edessä olevan puoliympyrän sisään, jonne tuhannet olisivat halunneet, ja meni suoraan majuri Murgescon luo, joka seisoi linnan portailla ja poltteli tupakkia. Tämä hymyili ystävällisen tuttavasti hänelle, vei hänet linnan eteiseen, hyvin korkeaan ja viileään huoneeseen, josta portaat nousivat yläkertaan. Valoa pääsi niukasti sisään korkealla katonrajassa olevista ikkunoista. Sen takia koko huone näytti taiteilijan työhuoneelta. Yhtäläisyys tuli vielä suuremmaksi siitä, että eteinen oli täynnä mitä erilaisimpia esineitä. Satuloita, kaikellaisia koneita ja aseita oli hajallaan pöydillä ja tuoleilla. Oven suussa seisoi lähettiläitä odottamassa; etempänä huoneessa näki Karl Aleksander viisi, kuusi nuorta upseeria, jotka, toiset seisoen, toiset istuen pöydän ääressä, joivat teetä, polttivat tupakkia ja puhelivat keskenään puoliääneen. Yksi heistä, pitkä, kalpea mies oli luultavasti lausunut jotain hyvin sukkelaa, sillä pari toisista oli naurusta pakahtua. Kun he huomasivat Karl Aleksanderin, vaikenivat he äkkiä ja koettivat näyttää arvokkailta ja totisilta. Näytti siltä, ikäänkuin he olisivat tahtoneet sanoa: kaikella muotoa, virkatoimia varten me kyllä olemme valmiita, mutta joukkoomme emme ota muita, kuin tahdomme.