"Minä sain Aleksandrovitsch-nimen paassikoulussa, teidän korkeutenne, senjälkeen on se seurannut minua. Isäni nimi oli todella Ferdinand, mutta, kuten teidän korkeutenne tietää, venäjän kielessä ei ole…"
"Minä tiedän sen", sanoo kenraali tyytyväisesti hymyillen. Hänen ylpeytenään oli muistaa nimiä, olla unhoittamatta niitä, joiden kanssa oli ollut tekemisissä, voi olla varma siitä, että hän, osoittaessaan — kuten nytkin loistavalla tavalla — muistinsa tarkkuutta, oli hyvällä tuulella. Hän tuli vielä tyytyväisemmäksi, huomatessaan ne hyvin teeskennellyn kummastuksen katseet ja kuiskaukset, joita esikunta-upseerit vaihtoivat keskenään.
"Te olette käyneet paassikoulun, Karl Feodorovitsch, no niin, niin kauan kuin ruhtinas Sasdanadsche on poissa, seuraatte te minua ordonanssina, sittenkuin ruhtinas on tullut takaisin, saamme me lähemmin puhua asiasta. Sillävälin te otatte kymmenen miestä mukaanne, viitoitatte tien virralle ja määräätte Tonavan virran nopeuden. Te voitte asian suhteen kääntyä — teidän puoleenne, hyvät herrat" — ja hän kääntyi upseereihin kumartaen, sekä lähti kevein, nuortein askelin portaita ylös toiseen kerrokseen.
Mielihyvällä ja vahingonilolla huomasi Karl Aleksander muutoksen, joka heti tapahtui nuorien upseerien käytöstavassa häntä kohtaan, ennen se oli jäätävän välinpitämätöntä, nyt miellyttävän palvelushaluista. Niin, nyt he muistivat, että he olivat olleet yhtä-aikaa paasseina, tunsivat toisensa, olivat ystäviä ja tuttavia. Ainoa, jossa ei tapahtunut tuota Karl Aleksanderille niin suotuisaa muutosta, oli majuri Murgesco. Hän näytti melkein kylmenevän, kuta enempi toiset lämpesivät, oikein sulkeutuvan klassilliseen, ylevään kauneuteensa. Tuo kylmyys, tehty kohteliaisuus sekä suretti että loukkasi Karl Aleksanderia. Hän oli suuresti mieltynyt tuohon meidän aikamme sankarin perikuvaan, hän oli toivonut, että jotain siitä tuttavallisuudesta, jota oli muukalaisen ja Dodo Davidovitschin välillä, tulisi hänenkin osakseen, mutta hän huomasi nyt, että heidän välillään oli kuilu, jota mikään ei voinut täyttää.
Kumminkaan ei Karl Aleksanderilla ollut aikaa enempää huomioitten tekemiseen, sillä kaikki huomasivat, että jotain erinomaista, jotain tärkeää oli tapahtunut. Ylhäällä linnan saleissa paukkuivat ovet, kuljettiin kiirein askelin, ja, juuri kuin pitkä ajutantti aikoi lähteä ulos kuulemaan, mitä oli tapahtunut, kuului leiristä tuhansien äänien pauhuisa kaiku, johon sekoittuivat kokoontumismerkit ja eläköönhuudot. Kaikki upseerit juoksivat portaille, luullen, että keisari tulisi, siellä kaikui riemunhuuto: "Meikäläiset ovat menneet Tonavan yli!" Koko leiri oli liikkeessä. Upseerit nurmikolla ja ajutantit portaalla olivat tuskallisessa tilassa, koko armeija näytti tietävän jotain, joka heille oli verestä.
Jälleen aukenivat linnan ovet, nyt voimalla ja vauhdilla. Portaalla olevat ajutantit väistyivät syrjään, kuten sivuhenkilöt näyttämöllä, kun suuret kohtaukset lähenevät huippuaan, ja ylipäällikkö Nikolai Nikolajevitsch tuli seurueineen ulos. Hänen käskevät, ankarat kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, hän silmäili joukkoa katseella, joka sopi hänelle niin hyvin ja oli perintö ankaralta isältä, hänen seurueensa näytti myös riemastuneelta ja iloiselta.
"Hyvät herrat", sanoi hän. kääntymättä keneenkään erityisesti, "meidän urhoolliset poikamme ovat keisarin läsnäollessa menneet Tonavan yli Galatzin tyköä. Budschaka vihollisen maassa on meikäläisten vallassa. Kenraali Zimmermannille tulee kunnia urotyöstä, luutnantti Elsner oli ensimäinen, joka astui turkkilaiselle maalle". Ja tuhatäänisen riemun raikuessa lähti ylipäällikkö seurueineen huvilaan. Iloista uutista, jonka sähkölennätin ja nopea huhu melkein samaan aikaan olivat tuoneet leiriin, vietettiin jumalanpalveluksella ja sotilaallisella komeudella.
Tästä päivästä alkoivat tapaukset sotanäkymöllä rientää eteenpäin. Sodan hirviö oli viikkoja, kuukausia ollut alallaan historian virrassa, jonka vaihtelevista aalloista niin moni kansa ja valta oli taistellut. Se oli hypellyt itsensä väsyksiin sen lietteisillä rannoilla, nyt oli se jälleen noussut ylös, se pieksi sivujaan, nuoli verisiä haavojaan, ärjyi vihasta ja valmistausi ratkaisevaan hyppäykseen, syöksyäkseen, kuten Apokalypsenin hirviö Babylonin virtain äärellä, vihollisen maahan, vyöryäkseen sen yli, toimittaakseen tehtävänsä vuosisatojen vääryyksien ja väkivallan rankaisijana ja kostajana.
Tästä alkaen oli suuri levottomuus vallalla sotajoukon ylimmissä piireissä. Alituiset tiedonannot, äänekkäät keskustelut sotaravintolassa, alituisesti ratsastavat, tulevat ja lähtevät ajutantit levittivät levottomuutta ja kiihtymystä laajoihin piireihin sotajoukossa, Kahdeksankymmentätuhatta miestä odotti jotain tapahtuvaksi. Tunsi että voimakas käsi veti monimutkaista lyömälaitosta, että pian, kenties ensimäisellä tempauksella, suuri vauhtiratas lähtisi liikkeelle, tarttuisi hampaillaan suuren kiertokulun pieniin rattaisiin ja panisi ne liikkeelle. Ja sitten — sitten ei mikään saisi estetyksi sen käyntiä, se löisi järkähtämättömän varmasti lyöntejään, kunnes ajan täyttyessä painot olisivat laskeutuneet tai vieterit hervonneet ja koneisto tehnyt suuren tehtävänsä, mutta silloin olisi kymmenentuhatta, ehkäpä satatuhatta urhoollista miestä uhrannut elämänsä. Ja varmuus, että niin kävisi, antoi kaikelle, mitä näinä päivinä tehtiin ja sanottiin leirissä, vähäpätöisimmällekin, suuruuden leiman, sai vireille ylevän mielentilan, joka lämmitti sekä päällystön että miehistön mieltä ja sielua.
Tuskin oli Karl Aleksander ehtinyt viitoittaa tien, jota hän viikko takaperin oli saapunut leiriin, kun vallinkaivajat tulivat täyttämään ja levittämään sitä lapioineen, vasuineen ja risukimppuineen. Seuraavana päivänä tuli, ei kukaan tiennyt mistä, kymmenkunta suurta ponttoonia virtaa alas. Ne olivat monien Tonavan rannalle johtavien polkujen luona kuni tummat hirviöt, äänettöminä ja ruohostoon ja kahilihkoon kätkeytyneinä. Yöt läpeensä työskenteli Krüdenerin miehiä alusten luona. Suurella vaivalla kuletettiin joukko keveämpiä kanuunoita niihin, kaikki tapahtui hiljaa ja äänettömästi, jotta ei herätettäisi vihollisen huomiota ja lisättäisi maallenousun vaikeuksia. Rannalle rakennettiin mörssäripatteri auttamaan korkealle lentävillä ja luotisuoraan maahan putoavilla kuulillaan maallenousevia joukkoja vaikeassa vastaisen rannan valloituksessa, Varhain aamulla, niin varhain, että voi vielä eroittaa tähtiä vaalenevalla, savunkarvaisella taivaalla, oli kaikki valmiina, ponttoonit alkoivat osaksi airojen avulla, osaksi pienen höyryaluksen hinaamina pyrkiä virralle, joka tältä kohdalta oli noin neljäsataa meetriä leveä. Oli pyrittävänä vasten virtaa noin kolmenkymmenen asteisessa kulmassa, ja sitten virran avulla nopeasti, ennenkuin vihollinen huomaisi, laskettava joukot maalle.