Niin suuresti oli Karl Aleksander kiintynyt ylimenopuuhaan, että hän oli unohtanut kaiken, mitä hän viime aikoina oli mielessään hautonut, Anna Paulovna oli tykkänään jäänyt unholaan, Vera Nikolajevna oli himmennyt kuten aamutähdet taivaalla, kaivertava ajatus siitä, mitä Dodo Davidovitsch sanoisi ja mitä Murgesco ajattelisi, oli hävinnyt. Istuessaan ponttoonilla ja aamuhämärässä katsellessaan vaalenevaa virtaa, nautti hän, nautti kuten muinoin, kuten kauan, kauan sitten, jolloin hän keväisin lähti ensimäisille metsästysretkille. "Tämä on sotaa", tuumi hän itsekseen ja veti avosuin kesä-aamun viileyttä, virran raikkautta ja ruohoston ja kahilikon sekä laajain niittyjen tuoksua keuhkoihinsa. — Tarkastellen katseli hän virralle, voisiko jo saalista eroittaa, mutta mikään ei osoittanut, että turkkilaiset olisivat huomanneet, mitä oli tekeillä. Oli jo ehditty virran puoliväliin, ja laskettiin virtaa alas viistoon rantaa kohden, kun äkkiä alkoivat turkkilaiset merkkisoitot, kuni aamuvartioissa kiekuvat kukot, nopeasti ilmoittaa toisilleen vaarasta. Himmeässä aamunsarastuksessa näkyi pitkin rantapengertä tuoksahtavan pieniä, harmaanvaaleita pilviä ja leimahtelevan heikkoja välähdyksiä ja heti sen jälkeen kuului luotien putoamista johonkin ponttoonien läheisyyteen, ikäänkuin haulisade olisi ropissut virran pinnalle.
Yhä vinhemmin kiitivät ponttoonit alas virtaa. Juuri jännittävimpänä hetkenä, jolloin turkkilaiset, jotka tähän asti olivat ampuneet liijan alas, alkoivat täydellisesti käsittää, mitä oli tekeillä, mitä tapahtui, juuri silloin kun he rupesivat paremmin näkemään ponttoonit ja niissä olevat miehet, nousi aurinko ylös ja valaisi, ikäänkuin taikakeinolla, koko seudun. Siitä hetkestä alkaen oli Karl Aleksander kuin kuumeen houreissa, hän ei tietänyt, kestikö tapahtumat minuutteja vai tunteja. Hän näki yhden ponttooneista tarttuvan karille, näki toisen vielä tölmäävän siihen pahki, kuuli paukkeen venäläisistä mörssäripattereista, näki erään turkkilaiselta puolelta ammutun luodin räjäyttävän yhden ponttoonin kappaleiksi, joita virta vei vajoavan miehistön kanssa eteenpäin, hän ei nähnyt yksityisseikkoja, näki vaan vaihtelevien välitapausten pääkohdat, kaikki tuntui tapahtuvan niin etäällä, ettei hän osannut edes olla peloissaan. Hän kummasteli itsekin sitä kylmäverisyyttä, jolla hän katseli kaikkea tuota, kummasteli, että hän keskellä kanuunain jyrinää ja virran pauhua voi kuulla kenraali Krüdenerin puoliääneen lausumat sanat: "Kaikki käy hyvin, he eivät olleet ollenkaan varuillaan". Niin kävikin. Turkkilaiset olivat keränneet melkein kaikki puolustusvoimansa Nikopolin luo, sillä sieltä odotettiin ylitulo-yritystä. He kokonaan hämmästyivät, kun se tapahtuikin Simnitzan luona. Paitsi muutamia varustuksia rannalla oli virtaa puolustamassa pienilukuinen joukko nuoren, mutta urhoollisen ja päättäväisen upseerin johdolla.
Lähestyttiin rantaa, kaksi ponttoonia oli jo kiinnitetty siihen, Karl Aleksander, joka seisoi keulassa, ponttoonin matalalla partaalla, huomasi rannalla pienen, sataman tapaisen mutkan. Innokkaasti huomautti hän kenraali Krüdeneriä siitä, juoksi alusta ohjaavien sotamiesten luo ja suuntasi voimakkaalla, taitavalla käänteellä, jonka hän poikavuosinaan oli oppinut, raskaan ponttoonin pientä satamaa kohti, juoksi jälleen, ketterästi kuin poikanen, ponttoonin parrasta takaisin keulaan. Samassa jysähti se pohjaan, sellaisella vauhdilla, että Karl Aleksander, horjahtaneena paikaltaan, hyppäsi veteen ja juoksi paljastettu miekka kädessä ensimäisenä maalle.
Innostuneilla eläköönhuudoilla seurasivat sotilaat ja upseerit häntä. Hänen mielenliikutuksensa oli niin suuri, ettei hän kuullut niitä laukauksia, joita turkkilainen jalkaväki ampui törmältä. Pitkäksi ketjuksi hajaantuneina alkoivat sotamiehet pensaiden ja maan epätasaisuuksien turvin hyökätä ylös törmää. Kun turkkilaisia oli vaan vähän rannan puolustuksessa, ja venäläiset hyökkäsivät ylivoimaisina ja paria kilomeetriä pitkänä linjana, tuli taistelu rantavarustuksista lyhyeksi. Peläten tulevansa Sistovasta katkaistuksi vetäytyivät vähälukuiset turkkilaisjoukot takaisin linnoitukseen. Siellä oli levottomuudella huomattu ylikulku, ja, ollen kahden tulen välissä, Simnitzan kanuunain ja hyökkäävien venäläisten, laimistui rohkeus ja vielä samana päivänä vetäytyi varustusväki Nikopoliin.
Venäläisten miestappio supistui pää-asiassa niihin miehiin, jotka olivat hukkuneet, kun ponttooni ammuttiin upoksiin.
Samana päivänä myöhään illalla tuli keisari leiriin, ja seuraavana aamuna, kirkkaana, lämpöisenä heinäkuun päivänä, astui hän itse lehdillä koristettuun ponttooniin, mennäkseen yli Bulgaariaan. Merilaivaston miehiä oli soutamassa, nuori meriupseeri Poltavtzeff piti perää. Keskellä ponttoonia seisoi seurueensa ja vartijaväkensä ympäröimänä keisari itse, hänen kasvonsa, jotka olivat paljon vanhenneet viime vuosina, olivat lempeät ja surumieliset, kuten kaikkien paljon nähneiden, paljon kokeneiden, vuosien ja työn rasittamien. Sen lisäksi huomasi niissä majesteetillisuutta, jota hänen vastuunalaisuutensa ja asemansa suuruus juuri tänä hetkenä vuodatti koko hänen ylevään olemukseensa. Hän katsoi kauan miettiväisenä virtaa ylös, kostea kiilto loisti hänen silmistään. Kun hän sitten huomasi, että häneltä odotettiin lähtömerkkiä, katsoi hän sotilaisiin, viittasi hansikkaisella kädellään; "Jumalan nimeen, lapset, toimeen, hyvät herrat", sanoi hän pehmeällä, miellyttävällä äänellään.
Köydet irroitettiin silmänräpäyksessä, lyhyt, raivoisa, yltäkylläisten sydänten syvyydestä lähtenyt eläköönhuuto kohosi ilmoille, ja hitaasti alkoi ponttooni liikkua eteenpäin.
Taivas oli korkea ja valoisa, valkoisia kevätpilviä ajalehti siellä kimaltelevaa sineä vasten. Virta loisti ja säteili auringon valossa ja riensi eteenpäin nopein, kohisevin pyörtein, jotka muuttivat joka hetki väriään ja muotoaan. Valkoisia vahtojoukkoja ui värähdellen sen pinnalla, räiskyi tummia ponttooneita vasten, yhtyi jälleen ja katosi äkkiä, ikäänkuin syvyyden nieleminä. Valoisat niityt, toisen, rannan vehreät ruohostot, toisen korkeat, auringon paisteiset kukkulat ympäröitsivät valoisaa väririkasta taulua, jonka keskellä mustat ponttoonit pyrkivät virtaa ylös, täynnä aseellisia miehiä, jotka ulkomuodoltaan tyyneinä, sisällisesti kiihottuneina riensivät peloittavaan päivätoimeensa.
Karl Aleksanderin oli Krüdener lähettänyt keisarille viemään sanaa onnellisesta ylipääsöstä. Keisari oli ottanut hänet vastaan suurimmalla hyväntahtoisuudella ja käskenyt hänen seuraamaan seuruettaan keisarin omaan ponttooniin. Vapisevin sydämin seisoessaan ponttoonin keulassa, muistui hänen mieleensä salaman nopeudella eräs tapaus. Hän muisti kevätpäivän yhtä valoisan, kuin tämänkin päivän, jolloin hän poikana oli vienyt parooni Krusen Merijoen yli. Se päivä oli tuonut mukanaan kaiken sen, mitä hän näki ja kuuli, siitä oli tullut käännekohta hänen elämässään, se oli saattanut hänet keisarin palvelukseen. Keisari — ja ensi kertaa elämässään tunsi hän innostuksen pyhää tulta, ja sitä oman itsensä unhottamista, joka sitä seuraa. Poikana oli hän kasvanut muukalaisten seurassa, vaivalla oli hän oppinut vieraan kielen, vielä nytkin huomasi sen hänen puheestaan; vierasta oli hänelle maan uskonto ja sivistys, milloin ja minkätähden hän olisi tuntenut innostusta? Mutta nyt, ennen suurta tekoa, johon he kaikki menivät, ennen maailmanhistoriallista tapausta, tämän ihanan, laajan ja suuremmoisen luonnon keskellä ja hänen kanssa, keisarin, joka juuri nyt, näytti siltä, katseli häntä lempeän surullisella katseellaan, nyt tunsi hän innostusta, tunsi sen pyhää hurmiota, tunsi, että hän voisi tehdä ihmeitä urhoudellaan, niin, ilolla antaa nuoren elämänsä asian edestä, jonka puolesta keisari taisteli.
Karl Aleksander, joka seisoi keulassa ponttoonin matalalla partaalla, oli jonkullaisena luotsina, se oli tukala toimi niin vaikeasti ohjattavassa aluksessa, kuin tämä ponttooni. Vastapäistä rantaa lähestyttäessä huusi hän kiihkeästi luutnantti Poltavtzeffille: "Ei oikeaan, alemmaksi, alemmaksi, missä ranta on jyrkin, siellä on virta syvin!" Jälestäpäin muisti hän, että ne olivat juuri samat sanat, jotka häneltä pääsivät monia vuosia sitten, kun hän kotiseudullaan vei parooni Krusen virran yli, ja melkein samat sanat, jotka maaherra silloin lausui vastaukseksi, nytkin kohtasivat hänen korviaan keisarin puoliääneen ranskaksi lausuessa: