Ei ole mahdollista eikä tarpeellistakaan seurata Karl Aleksanderin elämää sodan vaihtelevissa ja kumminkin niin samankaltaisissa vaiheissa. Hänet oli siirretty Krüdenerin rykmenttiin, mutta sai kumminkin olla viikkoja ja kuukausia vähemmin kunniakkaassa toimessaan. Hän ei saanut olla mukana Nikopolin valloituksessa, ei myöskään ensimäisessä tappiossa Plevnan luona, jossa kansalaisemme Rosenbom sai niin kauhean kuoleman. Hän ei saanut olla mukana ennenkuin suuret hyökkäykset Plevnaa vastaan suunniteltiin. Kun hän vihdoin tuli armeijaan oli hän majuri.
Äärettömän vaivaloisen ratsastuksen perästä tuli Karl Aleksander kymmenentenä päivänä syyskuuta myöhään jälkeenpuolisten sinne, jota yhteisellä nimellä kutsuttiin Plevnaksi. Koko matkan haisi ruuti ja muutamissa paikoissa, joissa ei tuullut, mätänevät ruumiit.
Kyselemällä alituisesti milloin ylhäisemmiltä, milloin alhaisemmilta upseereilta, löysi hän vihdoin hämärässä 9 osaston, kenraali Krüdenerin; se oli erään harjanteen rinteellä Plevnasta eteläänpäin. Täällä oli armeija ollut heinäkuun onnettomista päivistä asti. Kun hänen piti ratsastaa melkein koko turkkilaisten aseman ympäri, päästäkseen rykmenttinsä luo, sai hän nähdä eri puolilta tuon peljättävän leirin, tuon Plevnan.
Ratsastaessaan harjannetta huomautti eräs vihaisempi upseeri hänelle yksinäistä miestä, joka istui kenttätuolilla pienessä tammistossa. Se oli keisari. Siinä hän oli istunut päivittäin, melkein aina yksin, viisi tai kuusi tuntia yhtämittaa, kaukoputki suunnattuna Grivitzan varustuksiin. Karl Aleksander teki kierroksen, jottei häiritsisi hallitsijaa, ja saapui tunnin ratsastuksen perästä osastoonsa.
Hän oli tullut oikeaan aikaan, sillä seuraavana päivänä oli keisarin nimipäivä, silloin Plevna valloitettaisiin, tuumittiin sotamiesten keskuudessa, Grivitzan varustukset anastettaisiin millä hinnalla tahansa, arvelivat upseerit. Ja kun nyt vihdoinkin oli huomattu, että Osman pascha oli, jollei muuta, niin ainakin alkuperäinen voima, niin tiedettiin, että huomenna oli kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta. Kun majuri Segerberg oli ilmoittautunut asianomaisessa paikassa, meni hän lähimmän esimiehensä everstiluutnantin luo, se oli vanha Agafonoff. Iloisena ja lämminsydämisenä istui tämä majassaan, joka oli puolittain maahan kaivettu kuoppa, peitettynä laudoilla, oljilla, turpeilla ja muilla, mitä satunnaisesti oli käsiin saatu, suojaksi syyssadetta vastaan. Vanhus istui tyhjän tavaralaatikon päällä. Hänen edessään maassa istui muutamia sotamiehiä, hänen uskonveljiään, kaikki "papittomiin" kuuluvia, hän selitti heille oppejaan patriarkkaalisella ja hartaalla tavalla, nyökkäsi ystävällisesti Karl Aleksanderille ja viittasi häntä istumaan, jatkaen: "Herra tukee minua. En minä pelkää kymmentätuhatta kansoista, jotka minua piirittävät, sillä sinä lyöt kaikkia minun vihollisiani poskelle, sinä murennat jumalattomain hampaat. Herran tykönä apu löydetään, sinun kansas päälle tulkoon siunaukses, Sela. Ja nyt, hyvät ystävät; menkäät kukin levolle, minusta tuntuu, että Herra huomenna ottaa sielumme paratiisiinsa". Sotilaat suutelivat everstiluutnantin kättä ja menivät äänettöminä ulos, turvallisen ja nöyrän näköisinä, joka tuntui Karl Aleksanderista täällä verisessä Plevnassa hämmästyttävältä.
"Nuori ystäväni", jatkoi everstiluutnantti, "minulla ei oikeastaan ole mitään määräyksiä annettavana. Me olemme täällä, turkkilaiset tuolla Grivitzan kummuilla; huomenna olemme me siellä ja turkkilaiset voitettuina. Vahvistakaa ruumistanne levolla ja sieluanne rukouksella elämänne vaikeinta hetkeä varten. Teillä ei ole telttaa, no niin, jos tyydytte makaamaan täällä yön, on se tahdossanne. Timofei", huusi everstiluutnantti, "valmista teetä ja vuode majurille. Puolen tunnin kuluttua pitää kaikki olla valmiina lepoa varten".
Karl Aleksander meni ulos, Timofein siivotessa, kuten sanottiin. Aurinko oli laskeutunut, vaaleat, punaiset juovat, ikäänkuin verellä tahratut tiet, jotka kaikki yhtyivät Grivitzan kummun päällä, valaisivat pilvien alaosaa. Läntinen taivas pimeni, ja syystuuli suhisi raskaasti huoaten tammien latvoissa. Taivaan rantaa vasten näkyivät Grivitzan ja Plevnan epäselvät haahmot. Tuhannet pienet tulet osoittivat, että niiden urhoolliset puolustajat valvoivat juoksu- ja ampumahaudoissa. Leirissä vallitsi vakava, melkeinpä kolkko mielentila. Yhdeksän aikaan alkoi hiljaisesti sataa, kaikki, jotka voivat, menivät telttoihinsa ja majoihinsa ja laskeutuivat levolle.
Varhain aamulla herätti Karl Aleksanderin merkinanto "valmiit", jota toistettiin komppaniasta komppaniaan, ja joka muistutti kukkojen laulua, kun ne vastaavat toistensa aamukiekumisiin. Nopeasti laitti hän itsensä valmiiksi, everstiluutnantti oli jo mennyt ulos, koko leiri oli liikkeellä. Sieltä täältä kuului merkkisoittoja ja ratisevia toitotuksia, joiden innostuttamat säveleet tuntuivat kiihoittavan varsinkin hevosia, sillä joka kerta hirnuivat ne kaikilla tahoilla.
Siltä kummulta, jossa Karl Aleksander seisoi, näki hän edessään pohjoisessa Plevnan, oikealla Plevnasta Bielaan menevän, suuren viertotien, joka on osittain tehty jo roomalaisena aikana. Viertotien pohjoispuolella näkyi korkea harjanne, jonka itäinen pää jyrkkänä päättyi Plevnan laaksoon, eräs harjanteen haara oli jyrkempi ja suhteellisesti yksinäisempi, se oli Grivitza. Siitä, mitä hän täältä näki ja mitä hän edellisenä päivänä oli nähnyt, voi hän päättää, että turkkilaisten varustukset olivat hevosen kengän muodossa, jonka kupera puoli oli itäänpäin, Plevnan kaupunki oli melkein keskellä asemaa. Venäläiset olivat ympäröineet tuon hevosenkengän, mutta jättäneet aseman avonaiseksi. Huomenna oli hyökättävä varustuksien kimppuun suoraan edestäpäin. Grivitza oli hevosenkengän ulkonevassa osassa, ja hän seisoi nyt sitä vastapäätä venäläis-rumaanialaisessa keskustassa. Etempänä, eteläänpäin viertotiestä liikkui lippukeihäinen ratsuväkikolonna harjanteen vihertävää rintaa ylös. Kaukoputkella voi Karl Aleksander nähdä, kuinka rumaanialaiset, jotka olivat Grivitzan edessä, hänestä oikeaanpäin, kaivoivat juoksuhautoja. Äkkiä peitti näkymön paksu sumu, joka laskeusi yli laakson. Sumu muuttui pian vihmasateeksi. Melkein samassa alkoivat kanuunat äänekkään, jymeän keskustelunsa. Silloin tuli everstiluutnantti. Hän oli tavattoman kiihkeänä.
"Kas niin, lapseni", sanoi hän, syökäät aamiainen niin nopeasti kuin mahdollista. "Hyvät herrat," ja hän esitti Karl Aleksanderin lähimmille upseereilleen, "minun ei tarvitse selittää teille järjestystä, se on melkein sama, kuin eilisen ja sitä edellisen päivän taisteluissa. Rumaanialaiset ovat lähinnä, sitten Krüdener, s.o. me; meidän takana Zotoff neljännen osaston kanssa, senjälkeen Imeritinski, äärimäisenä vasemmalla hän, te tiedätte, jonka nimeä minä en tahdo lausua" — kaikki tiesivät, että hän tarkoitti Skobeleffia, jota hän inhosi, koska tämä, kuten everstiluutnantti sanoi, ei pitänyt kylliksi arvossa venäläistä verta. — "Sitä paitsi, te kuulette, on alettu".