Rinteen alapuolella näkyi joukkoja, jotka kulkivat Grivitzaa kohden, ne tulivat pimeästä, näyttivät varjoilta ja katosivat hämärään. Toisinaan lakkasi äkkiä kanuunan jyrinä. Hiljaisuudessa kuului silloin sieltä täältä joku komennushuuto, yksinäisiä kiväärinlaukauksia ja merkkisoittoja, sitten alkoi taas epäsäännöllinen jyrinä uudestaan ja turkkilaiset vastasivat siihen melkein tahdikkaalla ammunnalla. Eräs ajutantti kiiti ohitse.
"Mutta, eversti, teidän pitää ehtiä viertotielle puolessa tunnissa". Ja ajutantti katosi sumuun. Hän oli Dodo Davidovitsch ja oli hyvin kalpea; Karl Aleksander katseli häntä lämpimin silmin, olihan hän hänen ainoa ystävänsä maailmassa.
"Kas niin, Jumalan nimessä, lapseni", ja everstiluutnantti paljasti miekkansa. Karl Aleksanderia värisytti; "nyt on aika käsissä," tuumi hän itsekseen. On vaikea sanoa, oliko väristys ruumiillisen luonnon vero hermoille, vai kostean, kylmän ilman seuraus. Hän näki, miten monet sotilaat tekivät ristinmerkkejä ja katsoivat taivaaseen liikutetuin katsein. Se oli pikainen, mutta sydämen sisimmästä syvyydestä noussut rukous. Äänettöminä laskeusivat sotilaat rinnettä alas. Karl Aleksander tarkasti hermostuneesti miekkansa terää, tutki revolverejaan, kaikki oli kunnossa. "Puolen tunnin kuluttua", sanoi hän itsekseen, "tapan ja haavoitan minä näillä aseilla ihmisiä, näen, miten ne kärsivät ja kaatuvat edessäni".
Tahdikkaasti, kuten kone, eteni rykmentti sumussa. Puolen tunnin kuluttua oli se alhaalla viertotiellä. Silloin alkoi maa loivasti yletä. Sumu oheni, voi jo nähdä parisataa meetriä eteensä. Liikkuminen raittiissa ilmassa ja seestyvä taivas sai sotilaat luottavammiksi, kuuli silloin tällöin leikin laskuakin.
Yht'äkkiä nähtiin joukon sairashoitosotilaita, kantaen suuria paareja, kiitävän juosten rykmentin ohi. Silloin tunsi kukin lähestyvänsä näkymätöntä rajaa, joka eroittaa olevan suuresta tuntemattomasta — sen takana, kammottava paikka, jossa elämän ja kuoleman leikki alkaa. Karl Aleksander kuuli nuoren sotilaan sanovan vanhemmalle toverilleen tuskalliset sanat, "Minua peloittaa". — "Kohtalomme on Jumalan huomassa", vastasi toinen vapisevalla äänellä.
Kanuunain jyrinä ja pyssyn pauke tuli niin kovaksi, että maa vapisi sotilaiden jalkojen alla. Niin vilkasta oli ampuminen, että yhteislaukaukset toisinaan kuuluivat mahtavalta rummuttamiselta. Karl Aleksander kuuli hurjan eläköönhuudon, ja ikäänkuin raivon villitseminä hyökkäsivät sotilaat eteenpäin, syöksyen turkkilaisten varustuksiin. Turkkilaisten ampumahaudoista laukaistiin yhteislaukaus.
Ensimäinen kolonna horjui hetkisen. Karl Aleksander näki, miten jotkut miehet ensi rivissä tarttuivat päähänsä tai painoivat rintaansa ja kaatuivat. Heidän viimeiset huokauksensa häipyivät kiväärien paukkeeseen ja kanuunain jyrinään. Kaatuneiden sivulla olevat sotamiehet koettivat olla heihin katsomatta. Uusi äänekäs eläköönhuuto lopetti hetkellisen epätietoisuuden; juoksumarssissa, laukeillen ja jälleen nousten nopeasti ylös, hyökkäsivät venäläiset vihollista vastaan loistavalla, hurjalla urhoollisuudella.
Nyt, kun Karl Aleksander kerran oli päässyt ensimäisestä kammostaan, oli kaikki pelko ohi. Eteenpäin oli ainoa ajatus, joka hänellä oli mielessä, se ajatus oli hänet hypnotiseerannut, ja hän tunsi nyt sitä selittämätöntä nautintoa, jota tuntee taistellessa elämän ja kuoleman uhalla, ja josta hänen vanhemmat toverinsa olivat usein puhuneet. Sitä nautintoa, jota on metsästyselämän iloissa, jota roomalaiset pitivät vireillä arenamiekkailuillaan, jota gladiaattorit tunsivat henkensä uhalla taistellessaan. Tuota himoa, tuota nautintoa, jota vuosisatojen sivistys ei ole voinut poistaa. Se on eläimellisen elinvoiman riemuvoittoa, tunnetta ruumiillisen minuuden ylivallasta, minun oikeuttani ennen kaikkia muita.
Niin, nyt sai hän, huolimatta hurjasta taistelusta ympärillään ja vasemmalta päin kuuluvasta kovasta eläköönhuudosta, alkaa hengähtää ja katsoa ympärilleen, katsoa ja ihmetellä majuri Murgescoa, kun tämä, kauniina kuin sodan jumala itse, hyökkäsi miekka kohotettuna Grivitzan kumpua ylös rumaanialaistensa etupäässä, jotka tänä päivänä saavuttivat tavatonta kunniaa. Rynnäkkötikapuut olalla ryntäsivät he eteenpäin, palaamatta takaisin, he kaatuivat kaikki poikkeuksetta, sekä miehistö että upseerit.
Linnoituksen juurelta kuului everstiluutnantti Agafonoffin jymeä ääni. "Eteenpäin, pojat. Herra on hurskaitten suoja. Sela". Mutta ei minkäänlainen urhoollisuus, ei liha ja veri, ei mikään voima maan päällä voinut vastustaa sitä tulihelvettiä, jota turkkilaisten berdanikiväärit syöksivät jyrkkien varustuksien yli. Venäläisten hyökkäysrivit ensin murtuvat ja sitten peräytyvät. Neljä kertaa uudistivat venäläiset hyökkäyksen, neljä kertaa heidän voimansa raukesi.